Kolumni: Korona pakotti meidät kaikki surutyöhön

Tuntuu siltä, että suuri osa meistä on jäänyt jumiin jonnekin sokki- ja käsittelyvaiheen välille. Moni ei ole päässyt eteenpän juuri lainkaan, kun taas osa on syvällä reaktiovaiheen ahdistuksessa.

| Päivitetty

Entinen elämä on kuollut, ja elämme suruaikaa.

Tältä ajatukselta ei voi välttyä, kun seuraa koronakeskustelua mediassa tai marketeissa – tai oikeammin puheiden taustalta erottuvia ilmiöitä.

Vaikka oma lähipiiri olisi säästynyt koronakuolemilta, niin pandemia tappoi monilta oman elämän tärkeitä tekijöitä taloudellisesta tilanteesta harrastuksiin ja sosiaalisesta elämästä turvaa tuoviin arkirutiineihin.

Ei ole ihme, jos se on johtanut tunnetasolla jopa läheisen kuolemaan verrattavaan mullistukseen. Siksi yhteiskunnassa ja sen ihmisissä voi nähdä myös klassisen surutyön vaiheita.

Arvaan, että suuri osa ihmisistä ei tosin ole vielä edes oivaltanut tekevänsä surutyötä, vaikka oma olo on vieras ja vaikeasti hahmoteltava.

Tilanteen kieltäminen ja vähättely, agressiivisuus ja esimerkiksi koronarajoituksia vastaan pullikointi sopivatkin hyvin surutyön perinteisesti ensimmäiseksi katsottuun sokkivaiheeseen.

Keskittyminen vaikkapa arkirutiineihin (johon meitä myös toisaalta ohjeistetaan) ja kaikenlainen järkeistäminen ovat tyypillistä surutyön reaktiovaihetta. Siinä suru hautuu sisällä, eikä pääse pintaan käsiteltäväksi.

Tämä tapahtuu vasta käsittely- ja sopeutumisvaiheissa.

"Harvemmassa ovat ne, jotka ovat päässeet sopeutumisvaiheen kaltaiseen tilaan, jossa uutta todellisuutta katsotaan sellaisena kuin se on."

Tuntuu siltä, että suuri osa meistä on jäänyt jumiin jonnekin sokki- ja käsittelyvaiheen välille. Moni ei ole päässyt eteenpän juuri lainkaan, kun taas osa on syvällä reaktiovaiheen ahdistuksessa, jossa menetys on iskenyt tajuntaan ilman, että sille osaisi tehdä oikein mitään.

Harvemmassa ovat ne, jotka ovat päässeet sopeutumisvaiheen kaltaiseen tilaan, jossa uutta todellisuutta katsotaan sellaisena kuin se on.

Osasyy on varmasti epidemian luonteessa. Siinä aaltoja tulee ja menee, rokoteoptimismi törmää rokoterealismiin tai elämää rajoittavat sulkutoimet muuttuvat koko ajan.

Tässä ristiaallokossa ei ole ollut samanlaista selkeää tilaa sopeutua kuin vaikkapa läheisen menettämisen jälkeen pakollisessa surutyössä.

Henkisen hyvinvoinnin kannalta tuntuisi kuitenkin terveelliseltä päästä myös koronasurutyössä sopeutumiseen.

Tosiasia on se, ettei elämä ei välttämättä palaa koskaan täysin samanlaiseksi kuin se oli ennen pandemiaa. Ja vaikka se joksikin aikaa ja joiltakin osin palaisi, niin seuraavan pandemia – tai yhtä suuria muutoksia aiheuttava ilmastokriisi, talouskriisi tai muu mullistus – odottaa kulman takana.

On lyhytnäköistä ja todellisuuden vastaista olettaa, että jokin tutuksi tullut pysyy sellaisena myös tulevaisuudessa.

Siksi meille asioita itsestäänselvinä pitäville länsimaalaisille tekisi hyvää omaksua sopiva annos vanhaa itämaista maailmankäsitystä. Sen ytimessä ovat syklisyys sekä vääjäämätön ja jatkuva muutos.

Tämän ymmärtäminen mahdollistaa tarttumisen mahdollisuuksiin sen sijaan, että haikailee menetyksiä. Samalla se, mikä on arvokasta, myös tuntuu siltä juuri silloin, kun se on olemassa.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut