Kolumni: Kun moottoritie on niin kovin kuuma

Ensimmäisen autoni, punaisen Bemarin, sain ylioppilaslahjaksi. Rakastin sitä autoa, vaikka se lopulta vei opintolainastani hirviömäisen summan.

| Päivitetty

Yksi vahvasti täysi-ikäistymiseen liitettävä asia on edelleen ajokortti.

Muistan, miten itsekin ryntäsin autokouluun heti, kun mittariin kilahti 18 vuotta.

Tuolloin elettiin 90-luvun alkuvuosia ja lähes kaikki uusikaupunkilaiset nuoret ajoivat ajokortin.

En tuntenut ikäluokastani ketään, jolla ei korttia olisi ollut.

Autokouluun menosta haaveiltiin pitkään. Sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa.

Alkuvuonna syntyneet olivat etulyöntiasemassa, ja oma syntymäpäivä huhtikuun alussa tuntui olevan miljoonien valovuosien päässä.

Onneksi ajokortin saaneen kaverin kyytiin pääsi parhaassa tapauksessa jo heti inssipäivän iltana.

Ensimmäisen autoni, punaisen Bemarin, sain ylioppilaslahjaksi. Rakastin sitä autoa, vaikka se lopulta vei opintolainastani hirviömäisen summan.

Auto antoi minulle vapautta. En ollut enää riippuvainen kavereiden tai vanhempieni kyydeistä.

Päivällä painettiin kesätöissä, jotta tankkiin sai menovettä. Iltaisin ja öisin kruisailtiin kavereiden kanssa ties missä.

Olen viettänyt nuoruuteni siis Uudenkaupungin maisemissa. Tuolloin nuoret kiersivät autoillaan keskustaa, kuten niin monella muullakin paikkakunnalla.

Välillä autot parkkeerattiin torille ja sitten taas mentiin.

Lepäisten mutkikas saaristotie oli kaikkien nuorten kuskien suosiossa. Erityisesti iltaisin ja öisin tuo pikataival saatettiin ajaa useampaankin kertaan. Auto oli tietysti täynnä porukkaa, poppi huusi kasettipesässä ja vauhtia oli usein aivan liian paljon.

Olen onnellinen, ettei meille koskaan sattunut mitään, vaikka kaikki mahdolliset riskit ja vaaratekijät roikkuivat illasta toiseen ilmassa.

Nyt molemmilla lapsillani on ajokortit. Nuorempi sai kortin viime vuonna 17-vuotiaana. Olin pitkään ajatusta vastaan, mutta lopulta taivuin teinin paineen alla.

Vanhempi poikani taas mietti pitkään, tarvitseeko hän korttia lainkaan. Hän ei kokenut minkäänlaista painetta tai tarvetta kortin ajamiseen.

Minulle oli yllätys myös se, että useat hänen kavereistaan olivat pohtineet samaa.

Vaikka minun ja poikieni ajokorttien suorittamisten välissä on melkein 30 vuotta, ovat ”huvit” edelleen pitkälti samat. Autolla ajetaan paljon ja mieluiten iltaisin ja öisin.

Äidin sydän ei vaan aina tahdo kestää tätä uutta vapauden huumaa, vaikka itsekin siitä silloin 30 vuotta sitten nautti.

Poikien mielestä on erittäin ärsyttävää, että jaksan lähes aina toivottaa heille turvallista ajoa. Muistutan myös liukkaudesta, turvaväleistä, ajonopeudesta, vesiliirroista, hirvistä ja pimeydestä.

Vaaran paikkoja on kaikkialla. Toisaalta ajamaan ei myöskään opi ilman ajamista.

Ei auta äidin kuin valistaa ja toivottaa turvallisia kilometrejä.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut