Kolumni: Rakkaus on kuin Duran Duran

Kuva: Anu Elo

Huomenna torstaina koittaa vihdoin päivä, jota allekirjoittanut on odottanut lähes 40 vuotta! Englantilainen pop- ja rock-yhtye Duran Duran saapuu Suomeen. Edellisen kerran yhtye vieraili Suomessa suosionsa huipulla vuonna 1982.

Oma Duran Duran -faniuteni alkoi alakouluikäisenä. Olin muistaakseni viidennellä tai kuudennella luokalla, kun kuulin The Reflexin ensimmäistä kertaa joko Hittimittari- tai Levyraati -ohjelmassa. Se oli menoa kertalaakista. Bändin uusromanttinen tyyli, johon kuuluivat niin räväkkä pukeutuminen kuin voimakkaat meikit, vei nuoren Anun heti menneessään.

Seuraavaksi huomasinkin jo liittyneeni bändin fan clubiin. Kerran kuussa postilaatikkoon tipahti aarre, kopiokoneella kasaan väkerretty lehdykäinen.

Koska 80-luvulla nuorten maailmassa ei internetistä tai sosiaalisesta mediasta nähty vielä edes unia, ainoa tiedonsaantikanava oli nuortenlehti Suosikki. Lehden välissä olleilla DD:n julisteilla vuorasin huoneeni seinät.

Ollessani kielikurssilla Englannin Torquayssa toivoin törmääväni kuin ihmeen kaupalla Johniin tai Simoniin. Valitettavasti niin ei käynyt edes Lontoossa, jossa kolusin kaikki mahdolliset levykaupatkin läpi toivoen näkeväni fanituksen kohteista edes hiustupsun.

Fanitus oli syvää, totaalista ja uskollista, tunnistan tunteen vieläkin. Vastaavaa tunnetta ei yksikään toinen bändi ole elämässäni aiheuttanut. ”Ihastuksia” on kyllä ollut Dingosta Neljään Ruusuun.

Keikkapäivän lähestyessä kaivoin esille myös Duran Duran -muistolaatikon, joka sisältää lähes kaikki bändin albumit mutta myös ison ruutuvihon. Vihko pursuaa nuoren tytön sydänverellä kirjoittamia rakkausrunoja yhtyeestä ja sen jäsenistä. Kirjoitelmat tuntuvat nyt lähinnä lapsekkaan herttaisilta. Tunteenpalo niistä kuitenkin välittyy edelleen yli 30 vuoden jälkeen.

Kuva: Anu Elo

Minä ja monta kaltaistani lähes viisikymppistä naista suuntaa kulkunsa huomenna torstaina Kaisaniemen puistoon Helsinkiin. Odotukset ovat korkealla. Tätä päivää on odotettu hartaudella. Tunne on vieläkin vähän epäuskoinen, tulevatko he sittenkään...

Pelkona on myös se, että teiniajan vaaleanpunaiset unelmat ovat saaneet ajan ruosteista patinaa ylleen, eikä bändi enää säväytäkään samalla tavalla.

Oli miten oli, huomenna tanssijalka vipattaa varmasti niin Rion kuin Wild Boysin tahtiin.

Anu Elo

Kirjoittaja on Länsi-Suomen uutispäällikkö