Venäläinen ystäväni, käytän hänestä tässä nimeä Vasiljevits, on Neuvostoliiton kasvatti ja tarkka mies. Hän ei koskaan heitä mitään käyttökelpoista menemään, ja jalostaa usein uuden elämän monelle poisheitetylle tavaralle. Ruokahävikki on hänelle vieras sana, ja hän pitää leivän heittämistä roskikseen suorastaan rikollisena.
Minä puolestani edelleen hyvistä aikeistani huolimatta ruokin taloyhtiömme biojäteroskista. Akilleen kantapääni tiellä kohti kestävää kulutusta on yhä ruokahävikki. Aikuiset lapseni kutsuvatkin jääkaappiani usein elintarvikemuseoksi.
Kasvoin itsekin tarkan markan taloudessa, ja äitini teki tavan takaa ”kaapinsiivousruokaa”. Nykyään tähteistä tuunattu ruoka on jopa yksi 2020-luvun ruokatrendeistä. Meillä tapa on hypännyt yhden sukupolven yli, sillä toisin kuin minä, kolmekymppinen tyttäreni on kekseliäs kokkaaja, ja piilottaa isoäitinsä tavoin kaikki tähteet johonkin syötävään.
Kollegani kertoi omasta projektistaan punnita perheen ruokahävikki vuoden ajan. Testin alkaessa roskiin päätyneen ruuan määrä oli hänen mukaansa ”järjetön”. Vuosi oli opettavainen. Kauppalistalta jäivät kokonaan pois sellaiset tuotteet, joilla on vaarana jäädä asumaan jääkaapin uumeniin. Nykyään perheessä otetaan leivät viipale kerrallaan pakkasesta, ruokaa ei hamstrata kaupasta ja ruuantähteet pakataan töihin seuraavan päivän evääksi.
En ole ongelmani kanssa silti yksin, sillä tutkimusten mukaan kotitalouksien ostamasta ruoasta kuusi prosenttia päätyy roskiin, ja ruokahävikki on vuosittain 120–160 miljoonaa kiloa, eli noin 20–25 kiloa henkilöä kohden. Turhaan tuotettu ruoka kuormittaa sekä taloutta että ympäristöä.
Esimerkillä on usein väliä. Ryhdyin lajittelemaan muovijätteeni, kun eräs toimittajakollega jakoi sosiaalisessa mediassa vuosi, pari sitten päivityksen aiheesta. Tätä ennen lajittelu oli ollut vasta ajatuksen tasolla.
Moni kierrätykseen liittyvä asia on jo rutiinia.
Minua auttaa suuresti se, että asun kierrätyskeskuksen liepeillä. Yksi oiva konsti harrastaa kiertotaloutta on kokeilla ensin taloyhtiön jätekatosta, viedä käyttökelpoinen, mutta turha tavara katoksen viereen ja odotella päivä, pari. Sieltä katosivat nopsasti vanha peilipöytä ja potkulauta.
Kestävän elämäntavan tavoittelussa on tehty pitkä matka tähän päivään. Olin 90-luvulla puoli vuotta töissä ympäristönsuojelutoimistossa, jossa vastuullani oli tiedottaminen.
Tuolloin eräs ympäristöjärjestö lanseerasi ekotiimit, ja niitä mekin toimistossa perustimme yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Mukaan ekotiimeihin kutsuttiin laaja-alaisesti eri alojen ihmisiä miettimään keinoja kestävän kehityksen edistämiseksi. Muistan, että eräässä tiimissä olivat mukana muun muassa elintarvike- ja autoalan edustajia.
Mikäli muistan oikein, ekotiimit eivät oikein ottaneet tulta alleen. Moni saattoi pitää niitä vähäpätöisenä puuhasteluna. Aika paljon ehti kulua aikaa ennen kuin kestävään kehitykseen pyrkiminen oikeasti läpivalaisi ajatteluamme.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.