Kylän sydäntä ei saa sammuttaa

Ensimmäisenä koulupäivänäni tirautin kyyneleet ennen kuin tunti ehti kunnolla edes alkaa. Syynä epätoivooni oli poika, jonka vierestä istumapaikkani löytyi.

Koulutaipaleensa meidän kahden lisäksi aloitti tuolloin pienessä Perttelin Romsilan maalaiskylässä kaksi tyttöä. En voinut ymmärtää tuuriani, että juuri minut oli sijoitettu neliömuodostelmassamme sen ainoan pojan viereen.

Nykyisin yli 20 vuotta myöhemmin tuo poika kuuluu kavereihini, ja tilannetta muistelen hymyillen.

Pienen kyläkoulumme oppilasmäärä liikkui omina kouluvuosinani 20:n molemmin puolin, viimeisinä vuosina se vakiintui 18:aan. Koko ala-asteen ajan väläyteltiin uhkakuvia lakkautuksesta, joka lopulta toteutui vuosi sen jälkeen, kun olin siirtynyt yläasteelle.

Olin surullinen ja pettynyt. Sen lisäksi, että kylästämme lähti koulu, tuntui katoavan jotain paljon muutakin.

Pienet kyläkoulut voivat jostain vinkkelistä tarkasteltuna tuntua rahan tuhlaukselta. Surullisena olenkin seurannut, kuinka ne yksi toisensa jälkeen autioituvat tai tilalle tulee jotain muuta. Alle viidenkymmenen oppilaan kouluja on enää kourallinen Suomessa.

Meillekin tehtiin selväksi kouluaikanamme, kuinka paljon kalliimmaksi yksilöllinen opetuksemme tulee. Kyydityksemme toiseen kouluun olisi tullut halvemmaksi.

Kaikkien leikkausten keskellä pitäisi asioita nähdä mielestäni kauaskantoisemmin. Koulun merkitys maaseudun pienille pitäjille on todella moninainen, enkä puhu pelkästään maallemuuton lisääntymisen tuomista hyödyistä, vaan myös kyläkulttuurin vaalimisesta sekä opetuksellisesta näkökulmasta.

Koulumme eläviin vuosiin kuului paljon kyläläisille suunnattua ohjelmaa. Kevät- ja joulujuhlat olivat koko kylän tapahtumia, joissa pieni luokkahuoneena toimiva salimme pullisteli ihmisiä.

Odotettuja kokoontumisia olivat myös myyjäiset, kyläkisailut ja puutarhatalkoot.

Koulun lopettamisen myötä hiipui vähitellen myös kylätoiminta. Ei enää ollut vetäjää, kylän sydäntä.

Ainoastaan aktiivisena pysynyt vanhempaintoimikunta kokoontuu edelleen vuosia lakkauttamisen jälkeenkin.

Vuodet pienessä kouluyhteisössä opettivat ennen kaikkea erilaisuuden hyväksymistä ja yhteishenkeä. Jalkapallo- ja jääkiekkokentille kirmattiin koko koulun voimin, jotta saatiin riittävästi pelaajia. Myös kutsukortit syntymäpäiville jaettiin koko koululle.

Kaikki toimivatkin yhdessä ja silti yksilöinä.

Kirjoittaja Elina Lammela on kesätoimittaja.