Lajinsa viimeinen: Hannu Ojalan virka, haudankaivaja, poistuu Suomesta sitä mukaa, kun viimeisetkin virassa olevat jäävät eläkkeelle

Ojala päättää 38 vuoden työrupeamansa Rauman seurakunnassa juhannuksena.

Kuva: Juha Sinisalo

”Vihreäksi paholaiseksikin” kutsuttu Rauman seurakunnan pienkuormaaja rullaa edestakaisin vanhan hautausmaan käytäviä. Koneen ohjaimissa on haudankaivaja Hannu Ojala, joka karhentaa hiekkakäytävien pinnassa olevaa jäätä, jotta se sulaisi nopeammin.

– Tämä kone on minun paras työkaverini, Ojala vitsailee.

Hautausmaan käytävien kunnossapito on vain yksi monista tehtävistä, jotka kuuluvat haudankaivaja Ojalan virkaan.

Varsinaisen haudankaivuutyön lisäksi Ojala muun muassa huolehtii hautausmaan yleisestä siisteydestä, kunnostaa ja huoltaa työkoneita ja hautausmaan rakennuksia sekä tuuraa Monnan hautausmaan krematorionhoitajaa.

Ojala on Rauman seurakunnassa ”lajinsa viimeinen”, sillä jatkossa hänen tehtävänsä kuuluvat parhaillaan haettavalle erityisammattihenkilölle, joka on työsuhteessa seurakuntaan.

Tehtävään valittavan eläkkeelle siirtymisikä tulee muutoksen myötä pitenemään nykyisestä 61 vuodesta. Sama suuntaus on nähtävissä myös muissa Suomen seurakunnissa, joissa haudankaivajia on virassa enää yhteensä vajaa parikymmentä.

Ojalan viimeinen viranhoitopäivä on 30. syyskuuta, mutta hän aikoo jäädä pois töistä jo juhannuksena oltuaan siihen mennessä Rauman seurakunnan haudankaivajana 38 vuotta.

– Sitten on tarkoitus maalata talo ja kunnostaa venettä, joka on ollut maissa nyt kymmenkunta vuotta. Lastenlasten kanssa aion myös viettää aikaani, hän kertoo suunnitelmistaan.

Ensimmäiseltä ammatiltaan Ojala oli metsäkoneen kuljettaja. Siinä työssä hän ehti olla kolme vuotta, kunnes työt alkoivat sillä alalla vähentyä. Samoihin aikoihin Rauman seurakunnassa tuli avoimeksi haudankaivajan virka vanhalle hautausmaalle.

Ojala haki – ja tuli valituksi.

– Aloitin työt 1. lokakuuta 1984. Jo tuohon aikaan Monnan hautausmaan arkkuhautoja kaivoivat urakoitsijat kaivinkoneillaan, mutta minä kaivoin kuusi vuotta hautoja lapiolla, ennen kuin sain avukseni päällä seisottavan pienkaivurin. Se taisi olla Lammas-Martin hauta, joka oli vanhalla hautausmaalla ensimmäinen kaivurilla kaivettu, Ojala muistelee.

Hän kertoo laskeneensa, että työvuosiensa aikana hän on lapioinut hiekkaa pois hautamontuista sekä taas lisännyt hiekkaa hautausmaan käytäville ”ainakin neljän Nesteen öljytankkerin verran”.

– Se on ihan järkyttävä määrä! Onneksi olin – ja edelleen olen hyvässä kunnossa, urheilua aktiivisesti harrastanut mies toteaa.

Kun Ojala aloitti haudankaivajana, pelkästään vanhalla hautausmaalla kaivettiin 70 arkkuhautaa vuodessa, Monnassa 200–250.

Nykyään arkkuhautoja kaivetaan vuosittain enää noin 60, Monna ja vanha hautausmaa yhteen laskettuina. Valtaosa, eli noin 80 prosenttia, on uurnahautoja.

– Olen myös pitänyt kirjaa haudoista, joita olen 38 vuoden aikana kaivanut vanhalle hautausmaalle: arkkuhautoja on noin 1900 ja uurnahautoja muutama tuhat.

Vielä silloin, kun Ojala lapioi arkkuhautoja, niiden syvyys oli 1,80 metriä. Nykyään arkut haudataan 1,50 metrin syvyyteen.

Jokainen voi arvioida, miten kova työ oli kaivaa käsin yli kaksi metriä pitkä ja lähes pari metriä syvä monttu.

Vuonna 2010 Rauman seurakunta luopui urakoitsijoiden käytöstä Monnassa ja hankki sinne oman kaivinkoneen. Sitä Ojala välillä lainaa vanhalle hautausmaalle, jos kaivettavaa on enemmän.

Uurnahaudan kaivaminen on edelleen käsityötä, sillä tilanahtauden vuoksi sitä ei voi tehdä koneellisesti. Vajaan metrin syvyisen kuopan kaivamiseen Ojala käyttää vanhaa hyväksi havaitsemaansa työkalua: kuuppalapiota, jolla on aikoinaan kaivettu reikiä puhelintolpille.

– Löysin tämän lapion sattumalta Monnan hautausmaan välinevarastosta. En tiedä, huoliiko seuraajani tätä työkalua enää, mutta minua se on palvellut hyvin, hän nauraa.

Haudan, etenkin arkkuhaudan, kaivamiseen kuuluu monta vaihetta.

Jo edeltävällä viikolla tehdään valmistelutöitä eli poistetaan hautakivi ja haudan reunuskivet. Mikäli on talviaika, hauta-aluetta sulatetaan sähköllä niin kauan, että päästään kaivamaan.

Kun kuoppaa on kaivettu tiettyyn syvyyteen, se ”puomataan” eli sen reunat tuetaan, ettei maa-aines pääse valumaan takaisin kuoppaan.

– Ennen vanhaan puomaus tehtiin laudanpätkillä ja rautatangoilla. Nyt pitkällisen tuotekehittelyn tuloksena olemme saaneet käyttöömme raudasta tehdyn hautaraamin, joka nostetaan kuoppaan tukemaan laitoja. Raami poistetaan kuopasta sen jälkeen, kun arkku on laskettu, Ojala selvittää.

Hautajaisten jälkeen hauta peitetään ja alue siivotaan. Talvihautauksissa haudan reunakivet nostetaan paikoilleen vasta keväällä, kun maa on sula.

Nykysäännösten mukaan arkkuhautaan saa haudata uuden vainajan, jos edellisestä hautauksesta on kulunut 25 vuotta. Aiemmin sääntö oli 20 vuotta.

– Onhan niitä luita ja pääkallojakin tullut kaivaessa vastaan. Myös ennen vanhaan käytössä olleet tervatut puuarkut säilyvät maan uumenissa hyvin. Esiin tulleet jäännökset otetaan sitten vaan kauniisti syrjään ja haudataan syvemmälle samaan hautaan, Ojala kuvailee.

Kuolema itsessään on ollut Ojalalle aina normaali, elämään kuuluva asia. Vanhan hautausmaan ”paremmin kuin omat taskunsa” tunteva mies on ollut koko ajan sinut työympäristönsä kanssa.

– En usko kummituksiin eikä minua hirvitä mennä käymään aamun pimeydessä kappelin ruumishuoneellakaan.

Omaa kuolemaansa eläköityvä haudankaivaja kertoo pohtineensa yhdessä vaimonsa kanssa.

– Meidät tuhkataan ja tuhkat sirotellaan joko mereen tai jonnekin Pinkjärven metsiin. Menneet ovat menneitä, eikä jälkipolvien tarvitse sitten muistella meitä muuten kuin valokuvien ääressä, Ojala toteaa naurahtaen.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut