– Mielestäni on loukkaavaa, kun sanotaan, että ”kyllä juoppo aina syyn juomiselleen keksii”. Alkoholismi on sairaus, ja suurimmalla osalla alkoholin suurkuluttajista on taustalla joku asia tai koettu tapahtuma, joka laukaisee juomisen. Minulla se oli vaikea isäsuhde, raumalainen eläkkeellä oleva opettaja Matti Pursiheimo myöntää.
Hän kertoo tunteneensa jo pikkupoikana itsensä hylätyksi, kun hänelle tärkeä ja rakas merikapteeni-isä lähti kuukausiksi merille.
– En ymmärtänyt, että isän piti lähteä sinne töihin. Koin varmaan, että minussa on joku vika, kun isä jätti minut. Isäni oli luonteeltaan myös varsin omalaatuinen, minkä vuoksi pelkäsin häntä. Samalla kuitenkin pelkäsin myös hänen kuolemaansa.
Lukioikäisenä Pursiheimo meni ”viinan taakse piiloon”. Kosteita iltoja oli usein, ja ryypiskely vain lisääntyi, kun univaikeuksiin piti ottaa iltapaukut.
– Vähitellen minusta tuli puoliammattilainen. Olin varsinainen viikonvaihdejuoppo eli ryyppäsin perjantaista sunnuntaihin aamusta iltaan. Minulle ei tullut pahaa krapulaa, vaan pystyin ottamaan heti aamulla vanhan päälle uutta. Join kaikki kiljut, kaljat, viinit ja viinat, mitä käsiini sain. Oli aina kova tekeminen, että pääsin töihin maanantaina, mies muistelee.
Ensimmäisen raitistumisensa Pursiheimo koki vuonna 1988, kun hänen äitinsä kuoli.
– Tein sopimuksen itseni kanssa, että isäni ei tarvitse nähdä minua enää koskaan kännissä – olen niin kauan raitis, kun isä on elossa. Hänen kuoltuaan odotan vielä vuoden, ja seuraavan vuoden jouluaattona kello 18 otan ryypyn. Tämä sopimus piti, ja olin seitsemän vuotta ilman alkoholia.
Pursiheimo kertoo psyykanneensa itseään mystifioimalla ajatuksen: ”Ellen pysty olemaan ilman viinaa, lapsilleni tapahtuu jotain pahaa.”.
– Se oli toimivaa itsesuggestiota, jonka avulla pystyin olemaan raittiina. Isä kuoli vuonna 1994, ja joulupäivänä 1995 otin ensimmäisen ryypyn.
– Valitettavasti se oli sitten menoa; juominen lähti taas pikku hiljaa lapasesta.
Pursiheimo muistelee nyt kauhistuneena ja hämmentyneenä 2 000-luvun alkua, joka oli hänen alkoholismiaikansa pimeintä vaihetta.
Mies oli usein katkaisuhoidoissa Porissa, jopa neljä kertaa vuodessa. Lisäksi häntä hoidettiin Harjavallassa ja Kankaanpäässä.
– Loppuvaiheessa makasin yli kuukauden kotona puolentoista promillen jatkuvassa kännissä. En syönyt mitään, join vaan. Kaveri toi minulle olutta, etten olisi saanut viinakramppeja. Vasen puoli kropastani osittain halvaantui. Olin todella pohjalla – lähellä lähtöäni.
Lopulta ystävä toimitti miehen terveyskeskukseen hoitoon.
– Olin siellä muutaman viikon. Kuntoutin raajojani toimiviksi kävelemällä sairaalan pitkiä käytäviä. Sieltä päästyäni olin kolmisen kuukautta aina aamupäivisin Sillanpielen toimintakeskuksessa kuntouttavassa päihdetoiminnassa. Raitistuminen oli pitkä ja raskas taival, mutta vähitellen pääsin elämänsyrjästä kiinni. Viimeisen kaljan join tammikuussa 2004, enkä sen jälkeen ole pulloon tarttunut.
”On upeaa olla selvin päin” – se ajatus kannattelee Pursiheimoa nykyään.
– Joillakin päihteistä irtipääsy vaatii uskoon tulemista. Minä tulin tietoisuuteen: ellen nyt lopeta, kuolen. Monia alkoholin kanssa kamppailevia saattaisi auttaa samanlainen mystifiointi, mitä minä käytin. Jokaisella on joku tärkeä asia elämässä, jonka avulla päihteistä voi päästä eroon.
Matti Pursiheimo kertoo saaneensa raittiudestaan valtavasti positiivista nostetta elämäänsä.
– Olen ollut kirjoittamassa parikin kirjaa. Kolumnejani on julkaistu lähes sata. Olen tehnyt taidetta ja esiintynyt suurelle yleisölle. En ole kuitenkaan luvannut itselleni enkä jumalalleni, etten koskaan enää nauttisi alkoholia – mutta vielä ei ole tarvinnut ryyppyä ottaa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.