Monika Pekkolan työpiste liikkuu sinne, missä metsää pitää kaataa. Välillä hän on raumalaisissa metsissä, haastatteluhetkellä hän teki avohakkuuta Laitilassa.
Kun Rami Pekkola tulee ajokoneella uraa pitkin kohti seuraavaa puupinoa, Monika Pekkola nostaa kätensä pystyyn tervehdyksen merkiksi.
Sormet osoittavat kohti taivasta, kämmenselkä pikkuveljeen ja ranne pyörii rauhallisesti puolelta toiselle.
– Opetin veljelleni tekemään näin, kun hän on ”laanilla” puuauton tullessa paikalle. Rahvaalle ei pidä näyttää kämmentä, Pekkola naurahtaa.
Kuninkaallinen tervehdystyyli juontaa siihen, että tukkikuormassa olevia raskaan kaluston kuljettajia kehutaan monesti teiden kuninkaiksi.
Mutta, kun puuauto tulee hakemaan kuormaa, valtakunta vaihtuu.
Metsässä Pekkola on kuningatar.
Monika Pekkola luki 15-vuotiaana artikkelin naisesta, joka oli ostanut isältään metsäkoneen.
Hän halusi tehdä saman, hän halusi isona olla motokuljettaja.
Täysin suoraviivaisesti hänen haaveensa ei toteutunut, sillä väliin mahtui hevostenhoitajan opinnot ja kymmenen vuoden työura varaosaliikkeessä.
Työn ohessa Pekkola opiskeli Kullaan aikuislinjalla ja osti hakkuukoneen lokakuussa 2017 isältään.
Tuolloin Pekkola Forest Oy:n toimitusjohtajasta tuli todellinen harvinaisuus. Huittislainen oli pitkään jopa Euroopassa ainoa oman moton omistanut metsäkoneyrittäjänainen.
– Suomesta en tiedä vieläkään muita, joka olisi yksinään motoyrittäjänä. Miehensä mukana olevia on muutamia.
Metsän kuninkaallisuus tulee Pekkolan mukaan siitä, että motokuljettaja tekee jopa kymmenentuhatta päätöstä päivässä.
Kuljettaja vastaa työllään niin metsänomistajalle, puiden ostajalle, sahalle kuin myös ajokoneenkuljettajalle, joka poimii motokuljettajan tekemät puupinot.
– Sanon usein vinkkinä, että tehkää se metsä niin kuin se olisi teidän omanne. Metsänomistajalle hakkuu on aina sijoitus, ja motokuski ratkaisee, miten paljon rahaa metsästä tulee.
Metsäkoneenkuljettaja etenee maastossa puihin kiinnitettyjen nauhojen ja tietokoneelle ladatun kartan avulla. Oikeaan paikkaan tultuaan kuljettajan täytyy nopeasti päättää, mitä mistäkin puusta tehdään.
– Pitää tietää, tuleeko puusta tukkia, katsoa näkyykö puussa lahoa, onko puu kiero, onko vaurioiden aiheuttamaa koroa, Pekkola luettelee.
Sen lisäksi pitää monien muiden asioiden lisäksi ymmärtää luontosertifikaatit, jättää säästöpuuryhmiä sekä huomioida liito-oravat ja petolintujen pesäpuut.
– Moni ihmettelee metsäkoulussa, että puitahan tänne tultiin kaatamaan, mutta ensimmäisenä opetellaan kasveja. Se on tärkeä asia, sillä kasvupaikkatyypin tunteminen vaikuttaa muun muassa harvennustiheyteen, Pekkola sanoo.
Kun Pekkola tulee kuuden aikaan aamulla pimeään metsään, ajastettu Webasto lämmittää jo motoa.
Sen jälkeen hän tekee motolle tarkastuksen, puhdistaa lasit ja alkaa lämmittää puomia. Myös sahan laikkaa on hyvä lämmittää tyhjänä muutaman kerran.
– Niin ei kannata tehdä, että lyö koneen käyntiin ja iskee heti kolmen motin kuuseen kiinni. Kone voi ampua kylmänkankeat öljyt pihalle.
Kun saha alkaa laulaa, motokuljettaja ehtii kaataa avohakkuussa jopa parisataa mottia puuta työvuoronsa aikana.
Tuon kahdeksantuntisen aikana kuljettaja ei juuri muita näe. Jos maanomistaja tai ostaja ei paikalla käy, ovat valtaistuimella viihdykkeinä ainoastaan musiikki, äänikirjat tai omat ajatukset.
– Eräänä kuukautena olin puhunut 23 tuntia puhelimeen. Se oli itselleni aika paljon. Yleisimmin pistän vain radion kiinni ja olen hiljaa. Kerrankin saan olla rauhassa.
Hytti on motokuljettajan konttori, taukopaikka ja työmaaruokala, jossa on varustelutasosta riippuen muun muassa jääkaappi ja uuni. Siinä Pekkola lämmittää välillä lasagnet, vaikka lohisalaatti on hänen suosikkilounaansa.
Moni kysyi heti pimeydestä ja villieläimistä, kun kuulivat Pekkolan urahaaveista. Hän muistaakin harjoitteluajoiltaan tilanteen, jossa piti hypätä lämpimästä hytistä pimeään metsään terää vaihtamaan. Moni olisi tilannetta kammoksunut, Pekkola ei.
– Oman luonteensa tämä vaatii. Ei tämä sovi niille, jotka pelkäävät yksin oloa, pimeää, susia tai karhuja. Tai ongelmia.
Teknisiä vikoja pitää olla valmis tunnistamaan ja korjaamaan lähes jokaisessa työvuorossa.
Petoeläimiä Pekkola ei ole kertaakaan nähnyt, vaikka muuten metsän eläimiä saisi olla jopa hätistelemässä.
– Hirvet tulevat harvennetulle uralle oksia syömään. Ne tottuvat koneen tasaiseen hurinaan. Niille on turha huudella, että koneen turvaväli on 90 metriä, Pekkola naurahtaa.
Hieman yli viidessä vuodessa Monika Pekkola on laajentanut toimintaansa. Hän on palkannut työntekijöitä ja hankkinut toisen hakkuukoneen.
Hän sai monta neuvoa siitä, että mahdollisimman iso metsäkone olisi ainoa oikea valinta.
Hän piti oman päänsä, ja hommasi pienemmän, juuri yrityksensä tarpeille sopivan koneen.
– Minulla ei tarvitse olla isoja vehkeitä jotain todistellakseni, Pekkola myhäilee.
Yrityksen laajeneminen on muuttanut hänen työrytmiään niin, että joka päivä toimitusjohtaja ei istu moton puikoissa. Työpäiviin mahtuu muun muassa huolto- ja paperitöitä.
Kun Pekkola pääsee metsään, hän nauttii joka hetkestä. Hän odottaa jo niitä keväisiä aamuja, kun aurinko nousee ja talitintit laulavat.
– Tuolloin tekee mieli pitää kahvitauko. Ponssessa pääsen jopa konepellin päälle istumaan. Silloin tietää olevansa oikeassa paikassa.
Luonto on Pekkolan mukaan työn paras puoli. Motokuljettajat tietävät monesti parhaat mustikka- ja sienipaikat. Välillä hän harrastusmielessä lyö suojaimet korville ja nappaa raivaussahan käteensä.
– Se on ihan parasta, kun ei kuule edes puhelimen soivan. Tankillisen verran sahattuaan voi kurkata, onko joku tavoitellut.
Yksin puurtaja -juttusarjassa esittelemme yksinään töitä tekeviä raumanseutulaisia. Tunnetko jonkun tällaisen? Vinkkaa: elina.helkela@lansi-suomi.fi
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.