Raumalainen Maija Laine, 93, muistaa vielä kuin eilisen, kun hän sai vanhemmiltaan ensimmäisen Muistoja -kirjan. Se oli joulu vuonna 1929.
– Kävin silloin ensimmäistä luokkaa Pieksämäellä. Kaikilla oli tuollainen muistokirja. Tytöillä oli suorastaan vimma saada kerättyä siihen värssyjä niin luokkatovereiltaan kuin opettajiltakin.
Laine on säilyttänyt kaksi Muistokirjaansa, joiden värssyt ovat pääosin 30-luvulta. Tuolloin värssyistä huokui vahva isänmaallisuus ja uskonnollisuus. Värssyjä oli monenlaisia. Samaa runoa ei käytetty moneen kertaan.
”Muista kotia. Koti on yhteiskunnan sydän.”
Isä 12/1929
”Ällös pelkää yötä maan, taivaan tähdet loistaa. Luota Herraan Jumalaan, Hän voi varjot poistaa.”
Toverisi Hilkka
– Itsekin yritin aina löytää uusia värssyjä. Niitä löytyi muun muassa muiden muistikirjoista. Osa värssyistä oli lasten itsensä keksimiä ja osa perinteisiä, muistelee Laine.
Värssyjen lisäksi muistokirjaan liimattiin kiiltokuvia. 1930-luvulla kiiltokuvat olivat aiheiltaan monipuolisia. Niitä löytyi kukka-asetelmista enkeleihin ja kananpojista kameleihin. Käsialan siisteys oli myös tärkeää.
– Muistan miten kävimme kirjakaupassa selaamassa erilaisia kuvia. Kiiltokuvat olivat kauniita. Ne olivat tuolloin todellinen hittituote. Kauniin kuvan lisäksi käsialan piti olla kaunista. Isälläni oli komea kirjoitusjälki.
Laineen muistokirjat ovat yli 80 vuotta vanhoja. Niitä on selailtu aikoinaan paljon. Vieläkin aina silloin tällöin Laine tarttuu kirjoihin ja palaa muistoissa kouluaikaan.
– Jotkut kirjoittajat muistan todella hyvin. Osa nimistä on kuitenkin mennyt unholaan. Ihan kaikkien luokkatovereiden värssyjä ei taida kirjoissa edes ollakaan. Kerääminen oli hidasta puuhaa, kun ne vietiin aina kotiin ja palautettiin sitten omistajalle takaisin.
Sosiaalinen media on korvannut vanhanajan muistokirjat
Muistokirjojen historia ulottuu pitkälle 1500-luvulle saakka.
Saksassa albumeista käytettiin nimeä Stammbuch, joka kertoo tavasta koota hovissa ja muissa tapaamisissa lyhyitä muistolauseita ja tervehdyksiä lähinnä sukulaisilta.
– Kiiltokuvia ei tuolloin vielä ollut, mutta merkinnän yhteyteen saatettiin toisinaan maalata kirjoittajan vaakuna tai vaikkapa akvarellimaalaus, kertoo Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva.
Suomalaiset opiskelijat omaksuivat muistokirjakulttuurin 1500-luvun lopulla kierrellessään yliopistoissa. Se oli aluksi osa aatelisten opiskelijoiden kulttuuria, mutta vakiintui pian myös muiden tavaksi.
– Varhaisimmat säilyneet suomalaistaustaisten naisten muistokirjat ovat Ingeborg Tottin ja Agneta Hornin muistokirjat 1600-luvun alusta. Myöhemmin merkintöjen yhteyteen saatettiin leikata hiuskiehkura tai laittaa prässätty kukka.
Muistokirjojen kulta-aika sijoittui 1900-luvun alkupuolelle aina 1950-luvulle saakka. Silloin muistokirjojen käyttö levisi koululaisten keskuudessa laajaksi kulttuuri-ilmiöksi. Kiiltokuvista tuli oleellinen osa muistokirjojen käyttöä ja yleisimmät runot olivat kaikkien tiedossa.
– Tuolloin käytäntö laajeni myös miesten keskuudessa. Esimerkiksi 1930-luvulla Puolustusvoimat jakoi sotilaille Sotilasmuistokirjoja, joihin kerättiin kirjoituksia armeijakavereilta. Sotilaskulttuuri oli ”jermukulttuuria”, mutta usein kirjoissa oli hauskoja ja omaleimaisia kirjoituksia sekä piirroksia.
Koululaisten parissa muistokirjojen käyttö jatkui 2000-luvulle saakka vähitellen laimeten.
Sosiaalinen media on tänä päivänä pitkälti korvannut muistokirjojen ja ystäväkirjojen tehtävän. Käytännössä muistokirjat ovat lähes kadonneet. Samanlaisesta laajasta ilmiöstä ei kuitenkaan enää ole kysymys.
– Olemme siirtyneet uudenlaiseen ”ystäväkulttuuriin” johon liittyy paljon myös kielteistä kirjoittamista.
Toisaalta sekä tytöt että pojat kirjoittavat enemmän kuin koskaan aikaisemmin, joskin kieli on pelkistynyt ja osin köyhtynyt. Facebookissa ja muissa sosiaalisissa medioissa on kuitenkin paljon muistokirjojen tapaisia piirteitä edelleen, pohtii Nuorteva.