Pakina: Myymine veress

– Piän lasi kakskymment penni, iso viiskymment… Jaa hyvä päivä, saissik ol piän, vai iso lasi mehu?

– Kiitos vaa, mnää otaissi piäne lasillise, onkost se punastviinmarjamehu?

– O oikke, se o meijä iha omist puskist poimituist marjoist peräsi. Otattak lissä?

– Kiitos vaa, mut tämä riittä oikke hyvi. Hei vaa!

Siit se mnuu myyntiuran starttas käynttihi meijä portimbiälest Nummelt. Ei mnuul siin mittä muut trahtmentti ollu, ko kannulline mehu ja siit sai valit ison, taik hiukan piänemmä lasillise.

En tiäd olik myyntipaikas vikka, vai misä, mut koko päivän tiänesti ol juur tua kakskymment penni yhdest piänest lasillisest mehu.

– Jaaha, ny täyty fundeerat iha jottai muut. Ei tommosell mehu myymisell pääs rikastuma. Täyty katto, mitä semmost alustass olis, mitä äit ja isä ei enä tarttis… Katost vaa, tääl o meijä vanh Tikkatuula-imur! Ei tommost vanha imuri enä kukkan kaippa, sen voi ainaki viäd Hauenguanoho huutokauppakamarill. Mitäst muut täält mahdais löytty…

– Oi voi, kyll ai onki komioi saviruukui! Nekki ova tääll ihan tyhjän panttin alustas. Kyll varmast neki viäl jollekki kelppais. Mnää ota neki mukka.

Vanh Tikkatuula ja kaks komia saviruukku pääsivä alustast päivävaloho ja matkustama polkupyärän tarakall uutte osottesse huutokauppakamarill. Aika kivast niist mnuul maksettinki.

Hyväll ja valla ilosell miälell mnää olingi kaple aikka, ko olin keksiny siivot sill tavall meijän talo alustast tarppettomi tavaroi pois.

Ei sitä ilonpitto kumminga kauhjan kaua kestän. Meill pruukatti siivot ai sillon dällö alusta oikke nuugast ja hyvi. Ny ol koittan taas semmone aik!

– Voi hemmett sendä! Mihi se ny o menny! Kyll mnää ny varmast sen tähä nurkkaha ole laittan…flikk, es sunkka snää vaa ol laahannu täält alustast imuri mihinkkä? Sill imuroida vaan tätä alusta! Sanos ny äkkiä, misä se alustaimur oikke o?

Siäll se äit huutel alustast mnuul yläkertta, ja kauhu valtas mnuun koko kroppan. Kui mnää en ymmärtän, et Tikkatuula oliki virass oleva imur ja stää pidetti visuste alustas odottlemas uutt siivouskertta.

– Mnää luuli, etei sitä kukka enä tartt ja nii mnää kiikuti sen huutokauppakamarill Hauenguanoho.

– Se ny olis pitänn arvat! Jos jottai o hukas täsä huusholliss, ni snää oles sen sitt jo kerinny myymä johonkis! Voi hemmett sendä etten paremmi sanois!

Ruukkujen kans kävei nii, et mnää oli jo muuttan omillen ja menin kerran goton käymä juur parhaimppa istutusaikka. Siäll haetti kovall kohinall niit ruukui, ko joskus olin menny myymä.

– Taita ol nii, ettei niit ruukui kannat hakke alustast, eik autotallist, eik oikke mistä muualtakka, mnää sanosi.

– Älä vaa san, ettäs oles neki menny myymä joskus!

– Kyll siin valitettavast sillai on käyn. Antteks vaa kovaste viäläki.

Sitä pruukata sanno, et sen mink nuaren oppi, sen vanhan taita. Mnuun kohdallan kävei nii, et myymisest tuliki mnuu ammattin yli parikskymneks vuadeks. Iha nii nuaren stää myymist ei välttämätt olis tarvinn ruvet opettelema mitä mnää aloti, mut minkäst sill voi jos myymine o veres piänes pitäe.

Jarna Kaitila

Kirjoittaja on rauman kielen harrastaja ja koulunkäyntiohjaaja