Pakina: Tuall o mnuu kultan

Meill aika monel o sydänt lähell mone näkössi elämäm biisei, semmossi ko tätä nykyäs televiissiossaki kilpailija arvuutleva, et mikä o kenenki tärkjä kipale. Siihe tärkjän kipalesse liitty usse kaikelaissi muistoi. Toisill ne ova kaunei ja toisill kaihoissi, taikk peräte kippiöi muistoi. Mnuul on tämmössi kipalei kans usemppi, ko ova tavall, taikk toisell arvokkait.

Yks liitty varhasse lapsuutte ja saunreissuihi isä ja häne parhamma ystäväs kans järve rannal Laitlas. Mnuul ol ai kova kiiru heijän kans saunaha, ko sillo kilpailtti siit, et kuka lautteill pysys kauimmi. Uskokka tai älkkä, mut mnää voiti melkke ai. Vai mahdoik ol nii, et mnuu annetti voitta…

Isä ja häne ystäväs lauloiva usse sitä yht ja sama laulu. Ainaki Brita Koivune levytt tuan kipale. Kipale nimi o “Tuoll` on mun kultani”. Mnuull tule miälehe ain heijä hyvä ja lämmi ystävys tost laulust.

He oliva vähä niingo veljeksi keskenäs. Toine “veljeksist” o menny jo kaua sit sinn misä sanota oleva ikuine raoha ja luultavast oikke komia saunkuaroki siält löyty.

Mnuul tule ai lämmi ja hyvä miäl tost laulust ja jollain tavall kans semmone olo, et kui tärkjä onka elät täsä hetkes. Huamisest ei kukkan tiäd.

Isä serkku pruukkas hoitta mnuut ain sillon dällö. Hän oliki tuan isän ystävä vaimo, mist juur kerroinki. Ny ei laulett mittä, mut danssatti senki edest. Eija Merilä ol levyttän suameks semmose kipalen ko “Luvannut en ruusutarhaa”. Mnää oli piän flikka ja me mentti isä serkun kans niim bali ymbris huusholli ko hiukanki, naoretti ja dansatti. Tua kipale tais ol häne elämäs kipale juur sillo. Hänki o jo danssamas semmosis linna juhlis, misä juhla jatkuva kaiketakki ikuisest.

Laulull o valtava suur voima. Se saa kyynelkanava vuatama, se saa ihmse iloittema ja naorama. Se voi tuad jostai oikke kaukka semmossi muistoi miälehe, mitä ei juur muuto muistaiska.

Mnuul henkilökohtasest därkjä ja arvokas kipale o Elegia. Vesa-Matti Loiri levytt Eino Leino runoihi mont levyllist toine toistas hianomppi kipalei. Mnää ole elän Elegian kans mont ilo ja suru. Sitä o laulett muistotilaisuuksiss ja saonalavoll. Se o semne laul, et kestä ajast ikuisuutte.

Mnuul on dullu mont kertta miälehe, et kui suur ja siunatt lahi onka se et me voida nautti erilaisist sävelist ja lauluist. Keväste aamuyäl kon gaikk o viäl muuto iha hiljast, o luannoss oleva konsertt jottai semmost, mitä ei mikkä ihmise tekemä instrumentt ossa nii hianost jäljitel. Kaiken dämä kiireise elämä keskell o jollan tappa taiaomast pysähty keskell luantto, kuullustell luanno ääni ja ajatell, et me olla osa tätä kaikkeutt, jokane ihmine yht tärkjä ja kallisarvone.

Voissik se sittenki ol nii, et kaikkjast suurin sävel o ite luanto ja koko kaikkeus.