Perheen yhteinen harrastus tatamilla – syyskuussa alkavassa taaperohapkidossa korostuvat liikunnan ja yhdessäolon riemu

Hapkidoharrastus yhdistää äitiä Nina Kujalaa (vas.) ja tytärtä Vilma Raistoa. Taaperohapkidossa tällaisia potkuja ei kuitenkaan harjoitella. Kuvat: Timo Similä

Koreankieliset komennot ja tatamin mäiske vaan kaikuvat, kun syksyn ensimmäiset treenit polkaistaan toden teolla käyntiin Rauman Sin Moo Hapkidon harjoittelutiloissa Sampaanalassa.

Treenivuorossa ovat keltaisen ja vihreän vyön harrastajat. Valkoiseen hapkidopukuun sonnustautuneet nuoret ovat peruskouluikäisiä, mutta syyskuun 7. päivänä vauhtiin pääsevät selkeästi nuoremmat harrastajat; tuolloin käynnistyy seuran ensimmäinen taaperohapkidokurssi.

– Taaperohapkidossa kehitetään koko kehoa ja koordinaatiota esimerkiksi karhu- ja rapukävelyillä, pallopelejä pelaamalla, eri asennoissa ryömimisellä ja muilla lasten mielestä hauskoilla tavoilla. Lyöminen ja potkiminen ovat täysin poissuljetut, kertoo Nina Kujala, yksi taaperohapkidon kolmesta vetäjästä.

Moneen itämaiseen itsepuolustuslajiin, muun muassa hapkidoon, liittyy erilaisia perinteitä ja etikettejä, mutta niistä ei taaperoiden tai heidän vanhempiensa tarvitse liiemmin murehtia.

– Ideahan on, että aikuinen treenaa taaperon kanssa. Pienten lasten kanssa salikäyttäytyminen on hieman vapaampaa, mutta esimerkiksi Porissa muutamissa treeneissä käyneet lapset tekevät jo oikeaoppiset alkukumarrukset ja loppumeditaatiot.

– Tosin heidän meditaationsa ovat pikemminkin vain lyhyitä, hiljaisia hetkiä pää painuksissa, Kujala lisää hymyillen.

Sinisen vyön hapkidon harrastaja Vilma Raisto osallistuu taaperokurssille kummin roolissa.

Porissa, Kokkolassa, Helsingissä ja Turussa on jo aiemmin järjestetty vastaavan kaltaisia kursseja. Kujalan mukaan ne ovat olleetkin suosittuja. Haastatteluhetkellä Rauman seuran kurssille oli ilmoittautuneena kahdeksan taaperoa vanhempineen.

Sin Moo Hapkidon Suomeen tuonut porilainen Rami Vainionpää on lupautunut auttamaan raumalaisia taaperokurssin alkuun pääsemisessä.

– Rami on toimittanut meille etukäteen materiaalia ja hän osaa kertoa, mitä tehdään, mitä opetetaan ja mitä ei opeteta, Kujala sanoo.

– Kun peruskurssi alkaa, ihan aikuistenkin on aluksi todella haasteellista toimia sanallisten ohjeiden mukaan. Senkin vuoksi jokaisen hapkidokursseja opettavan tulee suorittaa ohjaajakoulutus, joka pitää sisällään muun muassa pedagogiikkaa, turvallisuusmenettelyjä ja ensiapua. Lajitekniikathan kyllä on jo hallussa – niitä pitää vielä pystyä harjoittamaan turvallisesti muiden kanssa.

Taaperohapkidokurssi on tarkoitettu 3–6-vuotiaille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Ikärajat ovat kuitenkin lähinnä viitteelliset, sillä ikähaarukka pitää sisällään monentasoisia ja -tyyppisiä lapsia.

– Kaikki taaperot ovat yksilöllisiä: toiset jaksavat keskittyä täysillä koko treenien ajan alle kolmen vuoden iässä, kun taas joillain 7-vuotiailla se on sula mahdottomuus. Reilusti alle kolmevuotiaille en kuitenkaan kurssia suosittelisi fysiologisistakaan syistä.

Tärkeimmäksi taaperohapkidon ulottuvuuksista Nina Kujala nostaakin juuri lapsen ja vanhemman yhteisen tekemisen. Ja jos joku lajista innostuu ja päättää jatkaa seuran toiminnassa, se on vain plussaa.

– Haluamme tarjota lapsille hauskoja liikuntakokemuksia yhdessä vanhemman kanssa. Tavoitteenamme on luoda pohjaa liikunnalliselle elämäntavalle, oman kehon hallinnalle ja liikkumisen ilolle. Seuran jäsenmäärää tällä ei ole tarkoitus kasvattaa.

Sekä äidin että tatamilla treenaavan Vilma-tyttären hapkidopukuja koristaa sininen vyö, mutta molemmilla on ensi kuussa edessään punaisen vyön koe. 12-vuotias Vilma on lupautunut taaperohapkidokurssin kummiksi.

– Vanhempi on tärkeässä roolissa. Jos esimerkiksi yksinhuoltaja haluaa kahden lapsensa kanssa tulla kurssille, Vilma voi auttaa toista lasta liikkeiden tekemisessä, kun vanhempi auttaa toista lastaan.

Kujala kertoo itse ajautuneensa puolivahingossa lajin pariin nelisen vuotta sitten, kun hän alkoi kuskaamaan kahta lastaan hapkidon peruskurssille.

– Asuimme silloin Laitilassa ja Kaukkilan Mikko, seuran pääkouluttaja, kysyi, mitäs minä sitten meinaan tehdä kahdesti viikossa lasten treenien ajan, käydä pullakahvillako. En viitsinyt siihen vastata, että ”no joo, ajattelin kyllä”, joten otin sitten vesipullon ja verkkarit mukaan, hän nauraa.