Martin Bäverin koti ”Hakkri” muodostuu kahdesta noin 60 neliön talosta, joita yhdistää moderni lasikäytävä.
Martin ”Masa” Bäverin koti Turun tullin kupeessa Vanhassa Raumassa on mielenkiintoinen sekoitus 1800-lukua ja modernia arkkitehtuuria. Kahden vanhan puutalon ja vuonna 1956 valmistuneen ulkorakennuksen muodostamaa uniikkia kokonaisuutta tuskin havaitsee Kuninkaankadun puolelta.
Pohjankadulta Bäverin koti taas erottautuu muista Raumanjoen varren taloista ennen kaikkea näyttävän lasikäytävänsä ansiosta.
– Kauan siinä meni, ennen kuin saimme rakennusluvan tälle talot yhdistävälle käytävälle, Bäver kertoo.
Vuonna 2012 Bäver osti silloisen avopuolisonsa kanssa rakennuskokonaisuuden, jota tavoitteli tusina muitakin kiinnostuneita.
– Onneksi myyjä hyväksyi juuri meidän tarjouksemme.
Ennen ”Hakkrin” ostoa Bäver asui Onnelassa Isopoikkikadulla, alueella, joka ei kuulu Vanhaan Raumaan. Maailmanperintökohde asuinpaikkana kuitenkin kiinnosti, sillä hänen ystäviään asui jo Vanhassa Raumassa.
– Mielestäni Vanha Rauma on aina ollut jotenkin sairaalla tavalla ihana, enkä osaisi varmaan muualla Raumalla asuakaan, hän hymähtää.
Kaupanteon jälkeen Hakkrissa alkoi remonttirumba. Arkkitehti Jukka Koivula oli 1980-luvulla suunnitellut kahden noin 60 neliön talon väliin lasisen yhdyskäytävän, jolle löytyivät piirustuksetkin. Bäver tietää, että talojen yhdistämistä on ensimmäisen kerran suunniteltu jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1898, tosin ei kuitenkaan lasitetulla käytävällä.
– Ehdotimme lasikäytävän rakentamista rakennusinsinööri Pertti Piriselle, joka ei ollut uskoa, että olimme tosissamme. Hän kuitenkin piirsi oman versionsa käytävästä ja hoiti lupa-asiat puolestamme. Poikkeuslupien saaminen tosin kesti kolme vuotta, sillä Museovirastolla ja Ely-keskuksella oli omat mielipiteensä asiasta.
Ensin remontoitiin lännenpuoleinen talo, jossa säästettiin mahdollisimman paljon vanhoja rakenteita sekä palautettiin muiden muassa wc-tilana toiminut entinen sisäänkäynti alkuperäiseen käyttöönsä.
– Yritimme tehdä kaikesta niin mummolan näköistä kuin mahdollista.
Viehättävässä talossa onkin kodikas ja lämmin tunnelma, joka syntyy perinteisen suomalaisen tapettitehtaan Pihlgren & Ritolan paperitapeista, vanhasta keittiön puuhellasta sekä paljaaksi jätetyistä kattoparruista. Sisustus on pääosin kirpputorilöytöjä.
Suurin saneeraustyö tehtiin Hakkrin idänpuoleisessa talossa, jonka joenpuoleinen osa jouduttiin rakentamaan kokonaan uusista hirsistä.
Samaan aikaan lasikäytävän rakentamisen yhteydessä piharakennukseen tehtiin sauna, jonka löylyissä talon isäntä mielellään viihtyy.
– Tämä on mökkeilyä keskellä kaupunkia. Iltaisinkin on niin hiljaista, ettei uskoisi asuvansa keskustassa, Bäver naurahtaa.
Hakkrin kunnostukseen kului kaikkiaan yhdeksän vuotta, eikä valmista ole ihan kaikilta osin vieläkään.
– Mutta nyt on helppo hymyillä, kun talo on melkein kunnossa.
Bäver on tottunut asumaan Vanhassa Raumassa, joka vilkastuu aina kesäisin. Joskus Hakkrin pihalle eksyy turisteja.
– Moni ei tajua, että tämä on yksityinen piha. Muutaman kerran tänne on tullut ihmisiä, jotka ovat joskus asuneet talossa. Myös entisen omistajan tuttavia on käynyt.
Bäver kehuu naapureitaan, joiden kanssa hänellä on hyvät suhteet. Välillä naapurit saattavat yllättää miehen tuomalla hänelle uunituoreita leivonnaisiakin.
Vapaa-aikanaan ”kaikenlaista” remppaileva kuljetusfirman omistaja viihtyy talossaan niin hyvin, ettei muualle muuttaminen ole tullut kysymykseenkään.
– Keskellä kiivainta remonttiaikaa mielessä kävi kyllä aika monta kertaa, että vuokra-asunto kerrostalossa olisi tosi helppo ratkaisu.
Bäver kertoo kunnostaneensa Hakkrin ensisijaisesti itselleen ja perheelleen kodiksi.
– En ajatellut, että pelastaisin maailman tai että minulle pystytettäisiin patsas museon eteen. Vanha Rauma on minulle pitkälti Vanha Rauma eikä mikään Unescon kohde. Kun täältä on hetken pois, ja palaa takaisin, niin jotain sukkelaa täällä on, kun täällä niin viihdyn.
Elämää maailmanperinnössä -juttusarjassa eri vuosikymmeninä Vanhaan Raumaan muuttaneet asukkaat kertovat arjestaan puutaloidyllissä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.