Kolumni: Taivaskin itki ilosta – kaikki oli odottamisen arvoista Duran Duranin keikalla

Kuva: Anu Elo

Viikko sitten kirjoitin tälle samalle palstalle ajatuksiani fanituksesta ja siitä, miten innoissani odotin iki-ihanan Duran Duranin konserttia Helsingissä. Bändin edellisestä Suomen vierailustahan oli ehtinyt kulua huimat 40 vuotta. Oliko konserttikokemus sitten kaiken hypetyksen, odotuksen ja innostuksen arvoinen? Olihan se!

Sään jumala ei kuitenkaan ollut kanssani samaa mieltä. Päivä oli harmaa ja kostea. Kesähepenien sijaan valitsin ylleni villapaidan, sadetakin ja kumisaappaat. Valinta oli onnistunut, sillä Kaisaniemen puiston hiekkakenttä oli jo tunteja ennen konsertin alkua kuravellin vallassa.

Koska saavuin konserttipaikalle hyvissä ajoin, pääsin tutkailemaan muun muassa fanituoteteltan tarjontaa lähes yksin. Teltassa oli kanssani vain kolme muuta naishenkilöä. Naisten takin rintamuksia koristivat kymmenet Duran Duran -pinssit. Jokaisen mukaan lähti kolme t-paitaa. Minä tyydyin mustassa sadetakissani hankkimaan vain yhden t-paidan. Mieleeni hiipi ajatus, enkö olekaan aito fani, koska olin unohtanut oman pinssikokoelmani kotiin ja tyydyin vain yhteen paitaan?

Konsertin lähestyessä lavan edusta alkoi täyttyä. Myös minä päätin varmistaa hyvän paikan sijoittumalla lavan edustan kuralammikkoon saappaineni seisomaan. Iloista puheensorinaa kuului ympäriltä. Katsojakunta oli vahvasti viidenkympin molemmin puolin olevia naisia. Moni muisteli vieruskaverilleen olleensa mukana myös bändin ensimmäisellä Suomen keikalla vuonna 1982.

Oluen sijaan eturivissä skoolattin skumpalla. Taivas vetäytyi entistä syvempään harmaaseen. Ensimmäiset sadepisarat tippuivat sadetakilleni.

Vihdoin iltakahdeksalta vuosikymmenten odotus palkittiin. Kun bändi marssi lavalle John Taylorin johdolla, rinnassani läikähti oudosti. Tunne oli sekoitus epäuskoa, iloa ja onnea. Siinä he nyt olivat. Seinälläni olleet julisteet muuttuivat yhtäkkiä silmieni edessä eläviksi.

Kun John heitti ensimmäisen hurmaavan hymynsä ilmoille, olimme me eturivin rouvat täysin myytyjä. Seuraavan kahden tunnin ajan olin aikamatkalla omassa nuoruudessani Rion, Wild Boysin, The Chauffeurin ja Hungry Like The Wolfin tahdissa.

Konsertti koostui siis odotetusti tutuista hiteistä mutta myös bändin uudemmasta tuotannosta. Bändi laulatti ja me lauloimme.

Kun ilmoille kajahti Hold back the rain, taivas aukesi. Vettä tuli ”ihan sikana”. Bändi pahoitteli tilannetta ja kehui sitkeyttämme. Mitä sitkeyttä sateessa seisominen nyt enää vaati? Olimmehan sitkeästi jo odottaneet tätä hetkeä 40 vuotta!

Ja kaikki oli odottamisen arvoista.