Koulun käsityötunnit olivat kohdallani varsinaisia painajaisia. Ei siis käynyt mielessänikään, että olisin yläasteella valinnut käsityötä valinnaisaineeksi. Ompelukone, virkkuukoukku ja erityisesti sukkapuikot saivat inhon vilunväristykset kipittämään ylös alas selkärankaa.Muistan, miten kuudennella luokalla tuskahiellä, kyyneleillä ja verellä syntyneet villasukat ovat jääneet ensimmäisiksi ja viimeisiksi.Ilman äitini apua niitä ei olisi syntynyt ollenkaan.
Olen vasenkätinen ja uskon sen vaikuttaneen vahvasti siihen, ettei käsityökärpänen tai edes -hyttynen päässyt koskaan puraisemaan minua. Kaikki oli minulle aina väärinpäin saksista alkaen. Käsityönopettajien silmissä olin ”toivoton tapaus”. Raahasinkin monet käsityöt kotiin, jossa äitini korjasi väkerrykseni. Seuraavalle tunnille mennessäni, olin jälleen muiden kanssa suurin piirtein samalla viivalla.Käsityötunneilta minulle jäi mieleen lähinnä katkenneita ompelukoneen neuloja, solmun menneitä lankakeriä, hiestä nihkeitä sukkapuikkoja ja suuri häpeän tunne siitä, että olen järkyttävän huono!
Sitten tuli korona. Siirryttiin etätöihin, ja kaikki omat harrastukset jäivät tauolle. Luovana ihmisenä kärsin virikkeiden puutteesta.Eräänä huhtikuisena päivänä päätin tarttua värikyniin. Hurahdin piirtämiseen niin täysillä, että hankin jos jonkinlaisia opaskirjoja ja värikyniä. Paperille syntyi lähinnä kukkia ja eläimiä. Piirretyistä kukista syntyi idea virkatuista kukista. Osaamiseni oli nolla, mutta onneksi on Pinterest ja Youtube!Toistojen ja miehekkään kiroilun tuloksena kukkia alkoi syntyä. Ilo oli suurta, osasinkin tehdä jotain!
Viimeisen kahden vuoden aikana olen innostunut erilaisista käsitöistä. Olen muun muassa maalannut mandalakiviä, askarrellut pääsiäispupuja ja virkannut isoäidin neliöitä. Innostukseni on ollut usein intensiivistä mutta lyhytaikaista.Koska käsillä luominen ei tule minulta luonnostaan, kuuluu uuden opetteluun edelleen pientä kiukuttelua ja jopa raivoa. Nykyään kaikki perheemme neljä miestä (neljäs on koiramme Aksu), tietävät, ettei äitiä häiritä, kun hän opettelee Youtubesta seuraavaa projektiaan.
Tammikuun pimeässä iltapäivässä havahduin ystäväni Instagram-päivitykseen. Kuvassa komeili useampi muhkea pipo. Tiesin, että ystäväni on minua erittäin paljon parempi käsityöihminen, mutta ne pipot saivat minussa jotain läikähtämään.Siitä paikasta kysyin häneltä, että osaisinko minäkin tehdä moisen pipon? Hetken kuluttua minulla oli pipon ohje kirjallisena ja videona. Neuloosi otti minussa vallan.
Olen opetellut kutomisen eli neulomisen alkeita silmukan luonnista lähtien. Pipoista siirryin patalappuihin, joita värkkäsin eri tekniikoilla useita! Nyt vuorossa ovat kämmekkäät, joita niitäkin löytyy jo useita.
Kuten huomaatkin, olen väistellyt onnistuneesti villasukkia. Muisto epäonnistuneista sukista on edelleen arka paikka. Ehkä jonain päivänä uskallan tarttua sukkahaasteeseen. Vielä ei ole kuitenkaan sen aika.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.