Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä intouduin kuoputtamaan kotipihamme isoa kalliota esiin heinäturpeiden ja sammalmättäiden alta.
Monen tunnin uurastamisen jälkeen kallio alkoi näyttää siltä, mikä se olikin: kalliolta.
Puhdistettu pinta toi esiin kallion todelliset mittasuhteet, sen rapautuneet kohdat, pienet ja vähän suuremmat kolot ja kuopat.
Yhdessä kohdassa kalliota ruohoturve oli poikkeuksellisen paksua, ja sen irrottamiseksi otin käyttööni isomman lapion, jonka terä kolahteli tuon tuostakin paakun seassa oleviin kiviin.
Erottelin turpeen seasta eri kokoisia irtokiviä, joiden rosoiseen pintaan ruohonjuuret olivat tarratutuneet tiukasti. Kosteassa multaturpeessa näytti viihtyvän myös paksuja kastematoja.
Yksi kivistä tuntui olevan erikoisen raskas.
Lähemmin tarkasteltuani huomasin sen olevan vanha umpiruostunut kirveen terä.
Salamana päässäni alkoi pyöriä monia kysymyksiä: Miten vanha esine on? Miksi se oli kalliomme kolossa? Kuka sen sinne oli pannut, vai oliko se vain huolimattomasti jätetty lojumaan kallionkoloon?
Ettei vain olisi jonkun viikinkisoturin taistelukirves, joka on pudonnut mereen nykyisen talomme kohdalla ja vajonnut tuolloin vielä veden alla vaanineen karikon koloon!
Tai jos se onkin itsensä Lallin kauan kadoksissa ollut astalo?
Minulla on ollut aina vilkas mielikuvitus, ja olen mestari värittämään tapahtumia ja asioita niin, että ainakin lähipiirini osaa suhtautua sanomisiini tietyllä varauksella.
Historia ja varsinkin arkeologia ovat kiinnostaneet minua aina. Luettuani yläasteikäisenä kolmannen kerran Waltarin Sinuhe Egyptiläisen, päätin, että minusta tulee egyptologi tai vähintään jonkun sortin kansatieteilijä.
Minusta ei tullut egyptologia eikä muutakaan historioitsijaa, mutta kiinnostukseni vanhoihin asioihin; entisaikojen elämään, ihmisiin, rakennuksiin, esineisiin ja tapahtumiin on säilynyt.
Kuten jokaisen nykyajan somekansalaisen tulee tehdä, myös minä laitoin kuvan kirveen terästä Facebookiin ja sain heti nopeasti useita kommentteja löydöstäni.
Eräskin kavereistani vitsaili julkaisuani ja kehotti minua ottamaan heti yhteyttä Museovirastoon, mikä pienen ohikiitävän hetken käväisikin mielessäni, samoin kuin soitto Rauman museon asiantuntijoille.
Päädyin kuitenkin turvautumaan uuden ajan tietosanakirjaan, Googleen, josta varsin helposti kuvahaulla löysin kirveen terän valmistajan.
Löysin jopa vuoden 1922 katalogin, jossa Kellokosken tehtaan Mariefors Brukin kirvesmallistosta pystyin päättelemään, että kyseessä on Pori-mallinen kirves, jonka terän leveys on 80 millimetriä ja paino 1,6 kiloa.
Tarkat tiedot kirveestä, sen valmistajasta ja mahdollisesta valmistusajakohdasta eivät kuitenkaan poistaneet salaperäisyyden verhoa jännittävän esineen yltä.
Edelleenkin mietin kirveen käyttäjää tai käyttäjiä sekä sen ajan elämää Syväraumassa tontilla, jossa joskus sijaitsi kalastajan koti.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.