Kulttuuri on kuulemma luksusta, johon Suomella ei ole varaa. Näkemys on sangen kummallinen, sillä kansat ja valtiothan pyrkivät erottautumaan toisistaan juuri kulttuurin avulla.
Kun Suomi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa pyrki erottautumaan äiti-Venäjästä, oli se juuri kulttuuri, jossa suomalaisuus näkyi. Esimerkiksi vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä Suomella oli oma paviljonki, jossa oli esillä muun muassa Akseli Gallen-Kallelan, Eemil Halosen ja Albert Edelfeltin töitä. Kultaa ja kunniaa satoi.
Tällä hetkellä luksuskulttuuria ovat erityisesti ooppera ja nykytaide. Mutta on erityisen vaarallista mennä arvottamaan kulttuuria. Kuka tai mikä on se taho, joka määrittää hyväksyttävän kulttuurin? Mitä ovat ne perusteet, joilla kulttuuri jaetaan hyvään ja huonoon?
Toki kulttuuria ja erityisesti taidetta on aina pyritty määrittelemään. Tunnetuimmat esimerkit viime vuosikymmeniltä ovat natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Kummassakin edellä mainitussa valtiossa vääränlaisen taiteen tekeminen oli hengenvaarallista.
Tällaista taidetta ja kulttuuria kutsutaan totalitaristiseksi kulttuuriksi. Totalitaristisessa kulttuurissa oleellista on valtion sekaantuminen asiaan säätämällä hyväksyttyä makua.