Olen elänyt nuoruuttani 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Aikana, jolloin modernein yhteydenpitokanava oli vielä lankapuhelin.Oppitunneilla ei räplätty puhelinta, mutta pienet paperiviestit kyllä lentelivät pulpetilta toiselle. Olikin melkoista taidetta saada raapustettua miniatyyripaperi täyteen ”tärkeää” asiaa. Tätä oppituntien aikana ylläpidettyä kirjeenvaihtoa on minullakin edelleen tallessa.
Varaston laatikot pullistelevat myös Teinareista, joita täytettiin innolla. Nuo pienet kalenterit pursusivat tarroja, kuvia, lehtileikkeitä yms.Teinaria voi pitää jopa senaikaisena kännykkänä. Sinne tallentuivat tärkeimmät muistot ja tapahtumat.
Oma nuoruuteni tuntuu monelta osin paljon viattomammalta kuin nykynuorten. Minun ei tarvinnut pelätä, että kaverille lähettämäni valokuvat lähtisivät maata kiertävälle radalle.Hurjinta puhelimen kanssa tehtävää kiusaamista olivat lähinnä pilasoitot, jotka nekin osuivat usein opettajiin.
Omat lapseni ovat myös saaneet viettää lapsuutensa ilman kännykän painetta. Molemmat saivat puhelimen kun menivät kouluun, mutta tekniikka oli tuolloin vielä älytöntä.
Meidän perheessämme suurin ongelma oli lähinnä siinä, että puhelimia muistettiin ladata edes joskus.En siis voi sanoa täysin tietäväni, millaisissa paineissa lapset ja nuoret kännykkämaailmassa nyt elävät.Tekniikka mahdollistaa paljon kivaa ja hyödyllistä, mutta sen takana vaanivat myös ikävät asiat. Omaa kuvaa ei kannata julkaista, jos ei ole aivan varma siitä, että haluaa sen jäävän elämään verkkoon ikuisiksi ajoiksi.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.