Toimittajalta: Pienistä suruista ja vähän iloistakin

Kuva: arkisto/Juha Sinisalo

Talvella, kun kahvilat olivat kiinni, minä ja mieheni aloitimme uuden sunnuntaiperinteen. Kävelimme keskustaan, haimme jostain Vanhan Rauman ihanista kahviloista mukaan kahvit ja pullat ja siirryimme joenrantaan nauttimaan ne. Ensimmäisillä kerroilla hengityksemme höyrysi ilmassa kilpaa kahviemme kanssa ja kirpeä ilma piti poskemme punaisina. Viimeisimmillä kerroilla olemme levittäneet viltin nurmikolle, heittäneet kengät jalasta ja hengittäneet kesäilman tuoksua.

Nämä sunnuntaiset pysähtymishetket eivät kenties ole tehneet hyvää vyötärölleni, mutta ilman niitä koronatalvi mallia 2 olisi tehnyt paljon pahempaa jälkeä mielenterveydelleni. Huolien ja yksinäisyyden leimaamana aikana elämän pienet suuret nautinnot muuttuivat entistäkin tärkeimmiksi.

Ei siis olekaan ihme, jos Facebook-seinälleni ilmestyy tämän tästä päivityksiä asioista, joita teemme sitten, kun kaikki tämä on ohi. Yksi kaipaa museoon. Toinen haaveilee vaeltelusta kirjaston tai kirjakaupan hyllyjen välissä. Kolmas, Floridassa asuva ystäväni, herkuttelee jo etukäteen ajatuksella lempiravintolansa merenelävistä kylmän oluen kera.
Moni kaipaa arkisia asioita. Halauksia. Pitkiä keskusteluja hyvän ystävän kanssa. Sukulaisiaan. Isovanhemmat lapsenlapsiaan, joiden elämästä he ovat voineet pahimmillaan menettää yli vuoden. Varsinkin pikkulapset kasvavat niin nopeasti, että vuodessa jää paljon tärkeää näkemättä.

Jotkin kokemukset eivät ole ainutkertaisia, ja päässemme nauttimaan niistä taas piakkoin. Kirjastot, museot ja uimahallit avaavat ovensa. Elämä alkaa asettua jälleen vanhoihin tuttuihin uomiinsa. Ehkä vuoden parin päästä emme enää edes muista, miten suurta mielihyvää voi tuottaa poiketa etukäteen suunnittelematta kirjastoon.

Sen sijaan joihinkin kokemuksiin on mahdollisuus vain kerran elämässä. Tunnen suurta myötätuntoa niitä nuoria kohtaan, joiden rippijuhlat, penkkarit tai vanhojen tanssit menivät sivu suun. Joku voisi ajatella, että moiset rituaalit eivät nykyaikana paljon merkitse, mutta olisi väärässä. Penkkaripäivän riehakasta iloa on vaikea ylittää, eikä se tule tarjolle kuin kerran elämässä. Me aikuiset voimme halata ystäviämme myös rokotteen saatuamme. Nuoret eivät kenties enää koskaan saa tilaisuutta juhlistaa niitä merkkipaaluja, joita me pidimme itsestään selvinä.

Menetystä seuraa suru. Suru pitämättä jääneiden ylioppilasjuhlien vuoksi kalpenee toki työpaikan tai rakkaan ihmisen menettämisen aiheuttaman surun rinnalla. Mutta suruun, suureen tai pieneen, auttaa vain sureminen. Kuolemaa ja surua tutkinut amerikkalainen David Kessler totesi jo vuoden 2020 maaliskuussa, että monet koronan keskellä tuntemamme tunteet ovat itse asiassa surua. Tämän tunnistaminen auttaa Kesslerin mielestä käsittelemään tilannetta ja toivottavasti jossain vaiheessa myös hyväksymään sen.

Siispä surkaamme, jos surtavaa on.

Ja iloitkaamme, kun iloittavaa on.

Ainakin yhtä tärkeää kuin surun on ilon tunnistaminen. Jostain syystä se voi olla myös vaikeampaa, ainakin meille pessimisti-pirkoille.

Suosittu mindfulness-metodi muistuttaa tietoisen läsnäolon ja hetkeen pysähtymisen merkityksestä. Vaikka mindfulnesiin kannattaa suhtautua osin kriittisesti (se ei ole sellainen maailmanpelastaja, jollaisena se joskus esitetään) voi siitä ottaa opiksi ainakin tämän: kun olo on hyvä, huomaa se.

Huomaa nauttivasi kahvista, pullasta ja lintujen laulusta. Huomaa kesäisen keskipäivän varjojen kauneus metsässä, sen ystävän kanssa käydyn pitkän keskustelun tai odottamatta löytyneen kirjan tuottama mielihyvä.

Älä menetä pieniä iloja siihen, ettet ehdi kokea niitä. Ne voivat pelastaa päiväsi, tai jopa koronavuotesi.