Toimittajalta: Tämä kolumni julistaa hiihtämisen ihanuutta kuten sen ärsyttävän kaverisi Facebook-päivityksetkin, ja sinua on varoitettu

Suurin piirtein tämän kokoisena hiihtäjänalkuna on kirjoittajakin julistanut, ettei koskaan enää hiihdä. Tuo lupaus on sittemmin komeasti rikottu. Kuvituskuva on otettu tammikuussa Lähdepellolla, jonne hiihtäjät ovat tänä talvena löytäneet runsain mitoin. Kuva: Juha Sinisalo

Alkuun sisältövaroitus:

Jos olet sitä tyyppiä, jonka hermot ovat revetä riekaleiksi joka kerta, kun näet sen yhden tutun jakaneen somessa jälleen yhden niistä sen helkkarin hiihtofiilistelykuvista, kannattaa jättää tämä kolumni väliin ja jatkaa selaamista.

Luvassa on nimittäin käytännössä sitä samaa, vain kirjallisemmassa muodossa.

Ennakkovaroituksen annettuani katson nyt oikeudekseni oksentaa sen ulos: hiihtäminen on ihanaa!

Aluksi lienee kuitenkin syytä kertoa, että olen juuri se kaveri, joka julisti jo kuusivuotiaana kaaduttuaan kuudennentoista kerran sillä samalla kolmen kilometrin lenkillä, ettei hiihdä enää koskaan. (Kuulemani mukaan näin on tosin kuuluttanut kutakuinkin jokainen suomalaislapsi ikinä.)

Tämä lupaus tuli toki rikottua väkisin jo kouluvuosina. Aivan niin vakaumuksellinen sivakoinnistakieltäytyjä en ollut, ettenkö olisi liikuntatunnilla hiihtänyt, kun piti.

Mutta siihen se sitten jäikin. Ajatus vapaa-ajalla hiihtämisestä on tuntunut täysin käsittämättömältä: miksi uhraisin aikaa moiseen välineitä vaativaan ähisemiseen ja puhisemiseen?

Vaan annas olla, kun tämä talvi koitti. Liekö syy orastavassa varhaiskeski-iässä vaiko halussa pitää itsestään vähän parempaa huolta liikkumalla, mutta lumien tultua se oli päivänselvää: on päästävä hiihtämään.

Suksia ei tietenkään varastosta löytynyt, joten minkä tahansa harrastuksen liki herkullisin vaihe oli edessä: pääsi ostamaan välineitä.

Ai että! Paikallisen urheiluvälineliikkeen kauppias hieroi käsiään yhteen, kun tiedustelin ensimmäiseksi, löytyykö monoja koossa 50 (kyllä, luit oikein).

Ja tietenkin löytyi – tasan yksi pari jostakin varaston perukoilta. Karvapohjasukset ja sauvat kaveriksi, luistovoidetta pintaan ja sukset kotiin.

Sen jälkeen se on ollut yhtä menoa! Olen median rummuttaman hiihtobuumin täydellinen uhri ja malliesimerkki, hiihtämisen aikanaan täysin hylännyt ja nyttemmin uudestisyntynyt sunnuntaisauvoja.

En voi kuin kysyä itseltäni, miten olenkaan voinut elää ilman hiihtoa kaikki nämä vuodet.

Miten olen saattanut selvitä kaikista näistä talvista ilman sitä kuulautta ja raikkautta, jolla pakkasilma täyttää keuhkot koko kropan tehdessä töitä?

Parhaimmillaan hiihto tarjoaa flow-tilan, täydellisen vapauden tunteen, yhteyden luontoon ja omaan sisimpään. Olkoon se sitten paljon sanottu, mutta totta kuitenkin.

P.S. Kyllä sinne laduille mahtuu!

Oma ensilenkkini piti sisällään kolme makeaa kaatumista reiluun kolmeen kilometriin. Mitä siitä sitten? Ohi pääsi tarvittaessa.

Kanssahiihtäjät tuntuvatkin olevan lähtökohtaisesti huomaavaista porukkaa.

Siis pelko pois ja sauvat heilumaan!