Niin se sitten iski minuunkin. Pyytämättä ja yllättäen, niin kuin faksi entiselle flikalle.
Ties monesko koronaviruksen variantti pinnisteli itsensä elimistööni, joka onneksi on suojattu kolmella rokotteella.
Ellei olisi, en ehkä kirjoittelisi tätä tässä ja nyt.
Ketään ei kiinnosta minun seikkaperäinen sairaskertomukseni, joten siksi totean vain, etten ole pitkään aikaan ollut niin kipeä kuin viime viikolla.
Siinä keskellä merkillisiä ja monenmoisia taudin oireita tuli väkisinkin mieleeni, miten kauheaa sairastaminen olisikaan ollut ilman rokotteita.
Onneksi rokotussuojani toimi, ja tervehdyin noin viikossa taas työkuntoiseksi.
Sairastan yleensäkin hyvin harvoin, joten välttämättömälle sairauslomalle jääminen tuntui yhtäkkiseltään vieraalta asialta.
Suurimman osan sairastamisajastani vietin vahtaamalla telkkarista suoratoistopalvelun sarjoja. Tosin en muista niistä juuri mitään, sillä pääni oli kuin jollain kaasulla täytetty.
Silmiä kirveli niin paljon, ettei kirjojen lukemisesta tullut mitään.
Ruokahaluni häipyi lähes kokonaan, ja tilalle tulivat oudot mielihalut, jollaisia olen kokenut viimeksi raskaana ollessani, yli 20 vuotta sitten.
Silloin tuli vedettyä kourakaupalla punaherukoita suoraan puskasta niin, että kiilteet hampaissani kirskuivat.
Nyt minulle maistuivat erityisesti tomaattikeitto ja trio-jäätelö – onneksi erikseen syötyinä. ”Kunnon” ruoka taas sai voimaan lähes pahoin.
Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä ravintoaineita kropassani oli taudin ajan liian vähän tai liian paljon, kun yhtäkkiä tomaattikeitto ja mansikka-suklaa-vaniljajäätelö alkoivatkin kiinnostaa muuta syötävää enemmän.
Kai joku viisas näitäkin asioita on tutkinut. Vinkkaa minullekin, jos tiedät.
Tai ehkäpä kyseessä ei ollutkaan fyysinen vajaustila kehossa. Ehkä se olikin taantumista lapsen tasolle aikaan, jolloin äiti kantoi sairasvuoteelleni vuoroin Jaffaa, vuoroin Helmi-velliä.
Huolenpito toi turvaa.
Kun ihmisen toimintakyky heikkenee, vaikka vain lyhyeksi ajaksi, hän huomaa, miten kallisarvoisen tärkeää terveys on.
Niin moni joutuu päivästä toiseen kamppailemaan sairautensa, kipujensa tai heikon olotilansa vuoksi tietämättä, milloin helpottaa – tai helpottaako ollenkaan.
Hartain toive olisi olla vielä joskus terve.
On hyvä, että joudumme välillä pysähtymään sairauden äärelle. Se opettaa meitä muistamaan, että terveys ei ole itsestäänselvyys.
Sairauden osuessa omalle kohdalle olisi arvokasta, että löytyisi aina joku, joka antaa turvaa, on tukena ja auttaa – käy vaikka kaupassa ostamassa sitä trio-jäätelöä.