Toimittajalta: ”Tuleeko myös Suomeen sota?”

Sota Ukrainassa on saanut meidät kaikki pakonomaisesti seuraamaan uutisvirtaa. Sille on termikin, doomscrolling. Sillä tarkoitetaan toimintaa, jossa käytetään liikaa ruutuaikaa negatiivisten uutisten vastaanottamiseen.

Jokainen aamu avautuu päivittämällä edellisen yön tapahtumat ja jokainen ilta päättyy koosteeseen siitä, mitä päivän aikana on tapahtunut.

Siinä välissäkin on pakko seurata uutisointia, vaikka kolmatta viikkoa jatkuva sota ei enää liimaakaan yhtä tiiviisti ruudun äärelle kuin sen alkaessa.

Sota näyttäytyy kasvavana pakolaisvirtana, kuolleina siviileinä ja elossa olevien ahdinkona Ukrainassa, kuvina maasta, jota Venäjä nyt murskaa samalla tavalla kuin aiemmin Syyrian kaupunkeja.

Sota on myös jatkuvaa spekulaatiota mediassa siitä, mikä on hyökkääjän seuraava strategia, miten ja mihin sen joukot ovat edenneet ja otetaanko käyttöön kemialliset ja ydinaseet.

Ukrainan kartalla valtaajan punaiset läiskät ovat pikkuhiljaa suurentuneet.

Iltaisin lähetän hiljaisen rukouksen ukrainalaisille ja toivon, että ihme tapahtuisi. Viimeksi ajattelin niin, kun katsoin Arnold Schwarzeneggerin tekemää yhdeksänminuuttista videota, jossa hän puhuu venäläisille ja suoraan Putinille sodan lopettamiseksi.

Kärsimys on muualla, mutta sotauutisoinnin seuraaminen on ahdistavaa ja päällimmäisenä on avuttomuuden tunne. Siksi niin moni haluaa osoittaa tukensa Ukrainalle ja osallistua jollain tavalla. Joku avaa kotinsa sotapakolaisille, toinen lähtee avustusmatkalle viemään tarvikkeita ja tuo mukanaan siviilejä. Yhtä hyvä keino on osallistua keräyksiin, joita kaikilla avustusjärjestöillä on.

Suomessa keskusteltiin heti sodan alkaessa, miten siitä tulisi puhua lapsille. Kaupoissa tehtiin pian päätös poistaa iltapäivälehtien lööppisivut lasten silmistä. Toimittajana pidin tätä liioitteluna, kysehän on tiedonvälityksestä.

Meillä on myös käyty keskustelua siitä, saako sotauutisoinnissa näkyä kuolleita. Saa, sillä sitähän sota tarkoittaa, kuolleita ihmisiä.

Mutta vanhemmilla ja muilla kasvattajilla on tärkeä tehtävä siinä, miten käsitellä sotauutisia lasten kanssa ikätajuisella tavalla. Veljeni ensimmäistä luokkaa käyvä tytär vaikutti selvästi ahdistuneelta ja sanoi television pääuutislähetyksen alkaessa, ettei halua katsoa enää mitään sotauutisia. Hän myös kysyi minulta, että tuleeko Suomeen sota. Mietin hetken mitä vastata. Sanoin, ettei tule.

Oman teini-ikäisen kanssa sotaa on käsitelty nuorison pääviestikanavan, Tiktokin uutisoinnin perusteella. Sattumoisin sopivasti kahdeksasluokkalaisen äidinkielen tunneilla käsiteltiin myös mediaa. Oli luontevaa jutella faktapohjaisesta journalismista ja sotapropagandasta.

Tämä kolumni syntyi puhtaasti tarpeesta purkaa sotauutisoinnin aiheuttamaa tuskaa omalla kohdalla. Uskoisin, etten ole tämän asian kanssa yksin.