Vieraskynä: Ulos maailmaha viä, meijä jäljetön diä…

Maija Selkämö

Reilu vuosi sitten hyräilin otsikon raumalaista merimiesveisua, kun uusi työpaikkani Rotterdamin merimieskirkolla oli varmistunut.

Hyppy kohti tuntematonta alkoi valmisteluilla, jotka kaikkineen ottivatkin lähes vuoden. Vaikka Alankomaat ja Suomi kuuluvat yhtenäiseen Eurooppaan, asioiden järjestykseen saattaminen vaati satoja puheluita ja yhtä paljon sähköposteja.

Takaan, että osaan jokaisen viraston jonotusmusiikin ulkoa.

Kun elokuussa saavuin Rotterdamiin, oli tarkoitukseni pitää muutamia päiviä lomaa, mutta ihan ensimetreillä ymmärsin lomani kuluvan samaan paperisotaan, jonka olin juuri Suomessa saanut päätökseen.

Hollantilaiset ovat vielä astetta vanhoillisempia, joten jokainen asia piti hoitaa henkilökohtaisella virastokäynnillä, ja mikä tärkeintä, kaikki asiakirjat piti olla suomalaisten viranomaisten leimaamia.

Hollantilaiset muuten rakastavat leimoja, ja kaikenlainen asioiden hoitaminen on hidasta.

Uuteen maahan muuttaessaan tietää, että kaikki ympärillä on uutta.

Varsinkin, kun muuttaa Rotterdamin kokoiseen kaupunkiin, jossa kaupungissa itsessään on 750 000 asukasta, sen esikaupunkialueilla on noin kolme miljoonaa asukasta, ja lisäksi kaupungin asukkaista kolmanneksella on sukujuuret jossakin muualla kuin Euroopassa.

Rien Vroegindeweij onkin kirjoittanut: ”Jos kaikki tulevat muualta, kukaan ei ole muukalainen.” Tämä sopii kuvaamaan Rotterdamia paremmin kuin hyvin, ja kaupunkina se on näiltä osin täydellinen vastakohta rakkaalle kotikaupungilleni Raumalle.

Pian saapumiseni jälkeen pääsin myös tutustumaan hollantilaiseen sairaanhoitojärjestelmään, joka on hyvin erilainen kuin Suomessa.

Täällä perhelääkärit hoitavat lähes kaikki sairaustapaukset ja toimivat gatekeepereinä erikoislääkäreille, jotka työskentelevät julkisessa sairaanhoidossa.

Yksityisiä lääkärikeskuksia ei Hollannissa ole.

Jotenkin minä onnistuin saamaan murtuneen nilkkani kanssa perhelääkäriltä lähetteen Rotterdamin yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa työskentelee noin 12 000 henkilöä päivittäin.

Rakennus sinällään on niin suuri, että tunsin itseni vähintään Ihmemaan Liisaksi, jolla oli juuri sillä hetkellä kova ikävä Rauman aluesairaalaa ja Kalle Aaltoa.

Liikenneruuhkat muodostavat täällä kulloisenkin päivän kulun. En tunne hollantilaista, jolla ei ole ruuhka-appia puhelimessaan. Sieltä katsotaan, minkälaiset ruuhkat missäkin on, ja milloin pitää lähteä, ollakseen ajoissa sovitussa paikassa.

Täällä on aivan tavallista, että pahimpana ruuhka-aikana 20 kilometrin matkaan saattaa kulua aikaa kolme tuntia.

Raumalla ei ole tällaisia ruuhkia nähty edes joulurauhan julistuksen jälkeen.

Ruuhka-asian ymmärtäminen oli vaikeaa, kun on tottunut kymmenessä minuutissa ajamaan kauppaan, tekemään ostokset ja ajamaan vielä takaisin kotiinkin.

Asia tuli ymmärretyksi, kun jouduin yhden kerran keskelle täyttä kaaosta. Nyt kunnioitan ruuhkia ja vältän ne viimeiseen asti.

Nyt muuten minunkin puhelimestani löytyy se ruuhka-app.

Toisaalta, kun ruuhkia ei ole, ajavat hollantilaiset kuin heikkopäiset: lujaa ja vielä lujempaa. On todennäköisempää saada täällä sakko ali- kuin ylinopeudesta.

Tiesittekö muuten, että hollantilaiset myös saunovat?

He istuvat kuumassa saunassa, jossa ei saa puhua, eikä heittää löylyä. Lapset ja raskaana olevat eivät saa Hollannissa saunoa.

Tiedättekö, mitä mieltä tuosta kaikesta olen? Uskon, että tiedätte, mutta kerron siitä ensi kerralla lisää!