Vieraskynä: Ystävyydessä tyyli on vapaa

Anna Riutta-Salo

Ystävänpäivä aiheuttaa monenlaisia tuntemuksia: toiset pitävät ystävänpäivää kaupallisena höpöhöpönä, toisille se on muistutus ystävyyden merkityksestä, jotkut taas eivät välitä koko teemapäivästä tuon taivaallista.

En ole varma, mihin kategoriaan itseni laittaisin.

Olen niitä ihmisiä, jotka ystävystyvät helposti ja saavat täten myös helposti niin sanotusti henkisesti turpaansa, kun ystävyys ei ollutkaan molemmille osapuolille yhtä tärkeä juttu.

Olen vihdoin oppinut, ettei edes ystävyys ole itsestään selvää eikä sitä voi ylläpitää vain toisen ehdoilla.

Suhtautuminen ystävyyteen poikkeaa kovastikin eri ihmisillä. Siinä, missä toiset haluavat istua iltaa ystäviensä kanssa, joku toinen saattaa vain silloin tällöin kaivata kuuntelevaa korvaa.

Joku tapaa ystäväänsä päivittäin, joku soittelee kerran vuodessa. Tyyli on vapaa, kunhan se on selvä molemmille osapuolille.

Olen myös huomannut, että ystävästäkin voi kliseisesti kasvaa erilleen. Joskus elämäntilanteet muuttuvat niin radikaalisti, ettei entisen bestiksen kanssa olekaan enää mitään yhteistä tai edes mitään juteltavaa. Surullista, mutta joskus väistämätöntä.

Ystävyyttä voi siis pitää yllä monellakin tavalla, eikä siihen ole ulkopuolisella nokan koputtamista.

Väittäisin kuitenkin, että jokainen haluaa joskus kuulla itsestään jotain positiivista myös ystäviltä. Kuulun siihen sakkiin, joka viljelee kehuja ympärillä oleville ihmisille: puolisolle, lapsille, ystäville, työkavereille, lasten kavereille ja heidän vanhemmilleen, kaupan kassalle, naapurin kissalle ja mitä näitä nyt on.

En siksi, että yrittäisin väkisin olla yltiömukava, vaan siksi, että arvostan rehellisyyttä ja tiedän, etteivät kehut maksa mitään.

En tarvitse ystävieni arvostamiseen tai heitä kehuakseni erillistä teemapäivää. Ymmärrän toki, että kaikilta kehuminen ei tule luonnostaan eivätkä kaikki yksinkertaisesti kehtaa huikata naapurille, että onpas rouvalla kiva kampaus tänään. Eikä kai sillekään mitään voi.

Toivon kuitenkin, että ne, joilta kehut eivät irtoa spontaanisti, tsemppaisivat asian kanssa edes ystävänpäivänä. Aika usein ihan yksinkertainen ”mitä kuuluu” merkitsee enemmän kuin tuhat ylistyssanaa.