Uusi Rauma kirjoitti joulukuussa 1980 raportin Rauman yöelämästä otsikolla Huutoja ja kuiskauksia.
Jutussa kuvailtiin värikkäin sanankääntein perjantai- ja lauantai-iltojen menoa Vanhassa Raumassa, jonne joka viikonloppu vyöryi ”muutaman sadan tytön ja pojan muodostama nuorisoarmeija” möykkäämään ja ryypiskelemään, samalla kun katkeamaton autoralli kiersi ympäri kortteleita.
Raumalta ja lähikunnista keskustaan kerääntyvä nuoriso sai osakseen moitteita monelta taholta, muiden muassa raumalaisilta linja-autokuljettajilta.
He halusivat rajoittaa ilta-ajelua keskustassa; paikallisliikenteen bussit kun lähtivät tuohon aikaan Kauppatorilta ja nuorten pitkät ja hidastelevat autoletkat viivästyttivät julkista liikennettä useita minuutteja.
Kaupunginjohtaja Uljas Mäkelälle luovutetun kirjelmän jälkeen Kauppakadulta ja Kuninkaankadulta kiellettiin ilta-autoilu välillä Anundilan aukio–Hauenguano.
– Sieltä autoralli siirtyi ”kortteli kolme kolmoseen”, joksi entistä SYPin korttelia tuolloin poliisissa kutsuttiin, muistelee eläkkeellä oleva vanhempi konstaapeli, erityisesti huumepoliisina tunnettu Hannu Jore.
Jore siirtyi Tampereelta Rauman poliisiin vuonna 1984, jolloin keskustan autoralli ja Runtsan kiertäminen olivat nuorison suurinta viikonloppuhuvia.
Parhaimpina iltoina keskustassa pyöri jopa pari tuhatta nuorta.
Hannu Joren mukaan siihen aikaan poliisilla oli huomattavasti suuremmat resurssit jalkautua kaupunkilaisten keskuuteen kuin nyt.Kahden virkapukuisen polisiin muodostamia partioita, ”passipoliiseja”, liikkui viikonloppuisin Rauman keskustassa peräti kolme.
1980-luvun nuoriso oli Raumalla, kuten muillakin paikkakunnilla, varsin humalahakuista. Nahistelua ja käsikähmän alkuja oli viikonloppuisin siellä täällä.
– Puutuimme tappeluihin ja juoksimme pussikaljanuorten perässä. Kun saimme kiinni alaikäisen, jolla oli alkoholia hallussaan, kaasimme aineen maahan ja ilmoitimme asiasta nuoren kotiin. Lastensuojeluilmoituksia ei vielä tuohon aikaan tehty, Jore toteaa.
Tarvittaessa passipoliisit kutsuivat radiolla ”Musta-Maijaa” tai Saabia noutamaan pahimmassa kunnossa olevia ja tappeluihin osallistuneita nuoria putkaan.
– Kerran jäin yhdessä tappelussa kasan alimmaiseksi, kun menin porukkaa rauhoittelemaan. Partiokaverini oli katsonut parhaimmaksi häipyä takavasemmalle. Onneksi joku sivullinen ymmärsi hälyttää lisävoimia paikalle. Selvisin painimisesta lopulta ehjin nahoin, Jore nauraa.
Viikonloppuisin yksi passipoliisien tehtävistä Rauman keskustassa oli ”kortteli kolme kolmosen” autorallin hillitseminen.
– Laskimme autojen kierroksia, ja kun kolme tuli täyteen, kuski sai huomautuksen.
Raumalaisen nuorisorallin ja Runtsa-aikakauden päätös koitti vuonna 1985, kun raumalaisveljekset Mika ja Pasi Kemmo perustivat Bronx 409 Club Discothequen Myllymäenkatu 3:een.
Ensimmäistä kertaa raumalaisnuorisolla oli paikka, missä kokoontua. Perjantaisin Bronx toimi limudiskona, jonne saivat mennä 15 vuotta täyttäneet. Torstaisin oli livebändejä ja lauantaisin keskiolutoikeuksin varustettuja diskoiltoja yli 18-vuotiaille.
– Autoralli loppui melkein kuin seinään. Ihmettelimme, että mihin porukka oikein katosi? Bronxista tuli heti todella suosittu, ja kaikki kokoontuivat sen liepeille. Näin valvontakin oli helpompaa, Jore toteaa.
Uuden Rauman Pauli Uusi-Kilponen kävi jututtamassa Kemmon veljeksiä muutamia viikkoja Bronxin avajaisten jälkeen.
Silloin nuoret miehet kehuivat, että heillä ei ole ollut mitään järjestyshäiriöitä. Eikä kaasupistoolia tai pamppua ole tarvittu.
Jutussa kerrotiin, että poliisit eivät alkuun oikein luottaneet nuorukaisten rentoon suhtautumiseen järjestyksen ylläpitoon, mutta ”nyttemmin ovat ajatukset muuttuneet tykkänään. Virkavalta ei enää pistäydykään Bronxissa kuudesti illassa, kuten avajaispäivänä”, Uusi-Kilponen kirjoitti.
Hannu Jore muistelee, että 1980-luvulla nuoret pitivät mielellään myös koti- ja mökkibileitä, jotka äityivät joskus niin villeiksi, että virkavaltaa tarvittiin paikalle.
1990-luvulla alkoivat huumeet tulla joissakin nuorisopiireissä mukaan kuvioihin. Jore oli ensimmäisiä raumalaisia huumepoliiseja.
Hän teki esimerkiksi useita vierailuja ulkomaille, jossa hän tutustui paikalliseen huumeidenvastaiseen työhön.
– Olen kiertänyt nyt 26 vuotta ympäri Suomea tekemässä huumevalistusta, ja siltä työtä teen edelleen, naurahtaa Parkanossa nykyään asuva Hannu Jore, pian 71 vuotta.
Runtsalle oli päästävä!
Kaatosade tai paukkuva pakkanen (vanhemmista puhumattakaan) eivät estäneet 15–16-vuotiasta Ellua lähtemästä ”Runtsalle”.
Viikon kohokohtaan valmistauduin vääntämällä otsatukkani höyrykihartimella kihararänniksi, sipaisemalla Max Factorin lasipötkylässä olevaa huulikiiltoa huuliin ja tunkemalla villapipon taskuuni, sillä kuka urpo nyt kehtasi lähteä kartsalle naurettava pipo päässään?
Korvat tulipunaisina, sormet ja varpaat umpijäässä kiersimme kaverin kanssa ”toriruntsaa”, joka käsitti Kuninkaankadun ja Kauppakadun välillä Anundilan aukio–Kauppatori.
Vanhemmat tyypit (yli 18 v) pitivät majapaikkaansa SYPin korttelissa, jossa kovimmat kundit seisoskelivat Rosson (nyk. Amarillon) seinustalla.
Kauppakadun liikehuoneistojen ovisyvennykset tarjosivat hyvän suojan pussaileville pareille, juomahuikkaa nappaaville tai virtsarakkoaan tyhjentäville.
Lähes aina joku oksensi jossakin kulmauksessa, pulloja rikottiin jalkakäytävälle ja joskus joku intoutui heiluttelemaan nyrkkejä.
Meno ei varmaankaan ollut ulkopuolisin silmin kovin kaunista katseltavaa.
Runtsalle piti kuitenkin päästä, sillä siellä olivat ”kaikki muutkin”.Mitään muuta paikkaa alle 18-vuotiaille ei Raumalla ollut, paitsi Bose, mutta se ei paikkana oikein houkutellut.
1980-luvun alussa Rauman kadut olivat viikonloppuisin mustanaan nuorta väkeä.
Toisin on nykyään. Perjantai- ja lauantai-iltoina keskustassa ei liiku kuin jokunen kapakasta toiseen siirtyvä juhlija tai koiraansa ulkoiluttava keskusta-asuja.
Nuoria ei näy missään.He taitavat olla Kortelan Apsilla, kotibileissä tai näpyttelemässä tietokonetta omassa huoneessaan.
Elina Helkelä
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.