A niin kuin ammattilaissarja – huipputähtien takana pelaajakehitys on arkisen hikistä työtä

Keskustelu Suomi-kiekon sarjajärjestelmistä on ikuisuusaihe, joka hautautuu yleensä MM-turnausten tulosten tai NHL-varaustilaisuuksien ykköskierroksella huudettujen nimien taakse.

Vanhan kiekkokliseen mukaan terävin kärki pujahtaa vaikka neulansilmän läpi, mutta laajan pelaajakehityksen kannalta ei ole yhdentekevää, missä muodossa Liigaa, Mestistä ja eri juniori-ikäluokkien sarjoja pelataan – tai millaisella ammattitaidolla nuoria valmennetaan.

Kiekkoareenan yhtenä isona teemana alkavalla kaudella ovat nuoret pelaajat.

Pyrimme tarkastelemaan heidän otteitaan melko paljon tarkemmin kuin vain maaleja tai tehopisteitä ynnäämällä. Yritämme olla yhtenä tahona avaamassa sitä yhtälöä, miten suomalainen pelaajamylly jauhaa kohti 2020-luvua kurotettaessa. 

Kysymyksiä on paljon, vastaukset usein väritettyjä. Asenteet ja mutu jylläävät, agentit ja tutut kuiskuttelevat.

Kun kovin monen mielipide tuntuu olevan yhtä sitkeässä kuin naapurin nahkaan tatuoitu tribaali tai leijona, keskustelu kuihtuu turhan usein juupas–eipäs-jankkaamiseksi.

Yksi esimerkki: Milloin on analysoitu kiihkottomasti, miksi yhä useampi nuori pelaaja katsoo Pohjois-Amerikan juniorisarjojen tarjoavan paremmat kehittymismahdollisuudet kuin suomalainen juniorijärjestelmä.

"Kysymyksiä on paljon, vastaukset usein väritettyjä. Asenteet ja mutu jylläävät, agentit ja tutut kuiskuttelevat."

Kiekkoareenalla ei ole ihoon tai kiveen hakattua ennakkoasennetta.

Niskakarvat nousevat pystyyn aina, jos – kuka tahansa – julistaa yhtä totuttaa ja ummistaa silmänsä ympäröiviltä tosiasioilta. Näitähän on vuosien varrella kuultu: kaikenlaisia väitteitä vaikkapa siitä, että Suomessa valmennus on maailman parasta tai että kehittyä voi vain kapeissa kaukaloissa ja englantia pukukopissa puhumalla.

Paska on paskaa, on se sitten kääritty sinivalkoiseen käärepaperiin tai vaahteranlehteen.

Pohjimmiltaan jääkiekko on niin kompleksinen peli, että kristallinkirkasta totuutta ei voi julistaa edes siitä, kumpi oli ensin: muna vai kana eli joukkuepeli vai yksilötaidot.

Suomi-kiekon ikiaikainen ongelma on ollut se, että pienessä maassa korjausliikkeet tehdään yleensä raivokkaan vimman tai pelokkaan puolustautumisen logiikalla. Jos laiva on voimakkaasti kallellaan johonkin suuntaan, tasapainoa haetaan niin, että kaikki miehet ryntäävät toiselle laidalle.

Ja kas, taas kylki kyntää vedenpintaa.

Oleellista on ymmärtää, että kiekkomaailma on moninapainen. Huipulle – tai omaan urheilulliseen maksimiinsa – voi ponnistaa monenlaisilta pelaajan polkuja tarpomalla.

Tällä hetkellä on muotia puhua maalinteosta. Hyvä niin, jääkiekkohan on maalintekopeli.

Teinipoika Eeli Tolvasen (synt. 1999) hattutemppu KHL-avauksessa tai vuotta vanhemman Patrik Laineen sensaatiomainen tulokaskausi NHL:ssä antavat uskoa siihen, että maastamme voi kehittyä maailmanluokan maailmantekijöitä.

"Edessä oleva olympiatalvi nostaa – uskokaa pois – jälleen pöydälle uudet kipupisteet." 

Komposiittimailojen taiturimaisia taivuttajia voi singahtaa kiekkotaivaan tähdiksi vaikka jokaisesta ikäluokasta – ei vain kymmenen vuoden välein niin kuin Jari Kurrin (s. 1960) tai Teemu Selänteen (s. 1970) puumaila-aikakautena. Toivoa silti sopii, ettei maalivahteja, puolustajia tai kokonaisvaltaisia hyökkääjiä unohdeta tässä high light -huumassa.

Edessä oleva olympiatalvi nostaa – uskokaa pois – jälleen pöydälle uudet kipupisteet.

Kun terävistä terävin kärki tahkoaa Etelä-Korean kisojen omistajilleen dollareita NHL:ssä, nähdään suomalaisen kiekkoilun taso ihan toisenlaisessa valossa kuin viime vuosina on totuttu.

On turha hehkuttaa, synkistellä tai ennustaa. Sen sijaan on mielenkiintoista nähdä, mikä on suomalaisen osaamisen taso vaikkapa Venäjään, Ruotsiin tai Kanadaan verrattuna, kun Naganosta 1998 asti mukana olleet NHL-tähdet eivät saa viiden renkaan kisoissa minkäänlaista roolia. 

Ennen Pyeongchangin pelejä mitellään alle 20-vuotiaiden eli A-nuorten MM-tittelistä. Parhaat kaksikymppiset pelasivat vielä 2000-luvun alkuvuosina oman ikäluokkansa SM-sarjaa. Eivät enää. Nuorten SM-liigalla on silti valtavan iso merkitys pelaajia koulivana "ajankäytön ammattilaissarjana".

A-nuorten SM-liigan osalta tulemme tarkastelemaan, millainen kokonaiskuorman uusittu sarjajärjestelmä tarjoaa. Perusidea on ollut lisätä kaikkea mahdollista: pelejä, kokonaistasoa ja harjoittelua... siis lisää sekä määrää että laatua.

A-nuorissa lukioikäiset pelaajat runnovat joulukuun puoliväliin mennessä läpi 35 ottelun alkusarjan. Se koostuu 17 koti- ja 17 vieraspelistä sekä ulkojäsenenä mukaan tulevan Salzburgin kohtaamisesta.

Vertailun vuoksi voi todeta, että samassa ajassa aikuisten liigajoukkueet ehtivät pelata 33 sarjakierrosta.

Ja sama eri tavalla ilmaistuna: Aikuisten ammattilaisjoukkueet pelaavat syksyn verkkaisemmalla ottelutahdilla kuin 16–20-vuotiaat koululaiset, jotka vielä harjoittelevatkin määrällisesti enemmän kuin useat liigajengit.

Ei ihme, että osassa seuroissa on otettu ammattilaiset apuun pelaajien kokonaiskuormitusta seurattaessa.

Lisää aiheesta

Pelaajakehitys: Miten kävi, kun Mestis-seura kohtasi A-nuorten SM-liigajoukkueen?

Barkov ja Haapala mukana hiomassa Tapparan nuorten yksilötaitoa