Kun Lukko ja TPS kohtaavat perjantaina Äijänsuolla, on hyvin mahdollista, että molempien joukkueiden maalilla torjuu venäläinen maalivahti: Lukolla Artjom Zagidulin ja TPS:llä Andrei Karejev. Edellisessä liigapelissään eli viime lauantain KooKoo-ottelussa raumalaiset yrittivät takoa kiekkoja tshekkivahti Nick Malikin selän taakse. Päivää aiemmin ruotsalainen Linus Söderström torjui Ässille ensimmäisen voiton Satakunnan paikallispeleissä lähes kahteen vuoteen. Asetelma toistuu illasta toiseen. Monet liigajoukkueet ovat pestanneet täksi kaudeksi ulkomaalaisen maalivahdin, Ässät ja Ilves jopa kaksi.
Jossain vaiheessa Suomi oli maalivahtien luvattu maa, mutta nyt kotimaisessa pääsarjassa torjuu peräti 12 vieraan passin veskaria.
Mistä se kertoo, TPS:n raumalainen maalivahtivalmentaja Ari Moisanen?
– Ei kai se tarkoita mitään muuta kuin että suomalaisia ei ole saatu riittävästi pumpattua SM-liigaan. Täytyy muistaa, että me olemme aika pieni kansakunta eikä maalivahtien määrä ole kovin iso. Onnistumisprosentin pitäisi olla aika kova, Moisanen vastaa.
– Nyt kaikilla on tullut pää vetävän käteen. Onko joka paikassa tehty oikeita asioita ja luotettu oikeisiin pelaajatyyppeihin? Se on sitten jo isomman keskustelun paikka.
Ammattilaissarjassa kaikki haluavat menestyä
Liigajoukkueista Tappara, Pelicans, Sport, HPK ja Jukurit ovat peluuttaneet tällä kaudella ainoastaan suomalaisia maalivahteja. Lukko, KalPa, SaiPa ja JYP lähtivät kauteen suomalaisella maalivahtitandemilla, mutta ovat sittemmin päätyneet pestaamaan torjujan ulkomailta.
Osa on paikannut loukkaantumisia kesken kauden, osa hakenut vahvistusta torjuntakalustoonsa.
– Tämä on ammattilaissarja, ja kaikki haluavat pärjätä. Maalivahdin ruutu on yksittäisissä tapahtumissa poikkeuksellisen suuri, Moisanen huomauttaa.
– Vaikka seurassa joskus voisi ollakin haluja mennä omilla, fanipohja ja media viimeistään romuttavat sen. Kun kaksi tai kolme peliä tulee turpaan, alkaa viimeistään tulla rapaa ovista ja ikkunoista.
Suomalainen tietotaito kelpasi ulkomaille
Ulkomaalaiset maalivahdit eivät toki ole SM-liigassa mikään uusi ilmiö, eikä aivan tavatonta ole edes se, että molemmat veskarit ovat tuontityöläisiä. Esimerkiksi Lukossa tanskalainen Simon Nielsen varmisti aikanaan amerikkalaisen Ryan Zapolskin selustaa.
Tällä kaudella lukumäärä kuitenkin on silmiinpistävän korkea. Toisaalta historiassa ei tarvitse mennä kovinkaan monta vuotta taaksepäin, kun suomalaisilla maalivahdeilla oli näkyvä jalansija NHL:ssä.
NHL:n parhaan maalivahdin palkinto eli Vezina Trophy meni 2006 Miikka Kiprusoffille, 2014 Tuukka Raskille ja 2018 Pekka Rinteelle.
Jennings Trophyyn eli parhaan maalikeskiarvon saavuttaneen NHL-maalivahtikaksikon palkinnon kylkeen kaiverrettiin Kiprusoffin nimi 2006, Niklas Bäckströmin 2007 ja Raskin 2020.
– Varmaan siinä on semmoinen juttu, että olimme siinä aallonharjalla hyvinkin pitkään. Sitten meiltä lähti tietotaitoa ulkomaille, ja meidän työmme hedelmää alkoi näkyä tuossa itänaapurissa, Moisanen miettii.
Massan laki tuottaa Venäjällä veskareita
Hän on yksi niistä, joka on ollut jakamassa oppejaan Venäjällä. Moisanen on työskennellyt kuudella kaudella KHL:ssä Ak Bars Kazanin ja Traktor Tsheljabinskin palkkalistoilla.
KHL-maalivahteja venäläisseuroissa ovat valmentaneet myös Jussi Parkkila, Jaakko Valkama, Jari Kaarela, Ari Hilli ja Simo Vehviläinen.
– Itärajan takana on tapahtunut ihan automaatiokeikaus. Siellä on isoja massoja, ja massan laki alkoi tuottaa enemmän maalivahteja kuin me voimme ikinä, Moisanen näkee.
Nyt se on tuottanut venäläisvahteja Suomeen. Lukolla on Zagidulin, TPS:llä Karejev, Ässillä Volkov, Kärpillä Stanislav Galimov ja Ilveksellä Vadim Žerenko.
– Tämä on luonnollista kehitystä. Heitä on Venäjällä lukumäärällisesti niin paljon, että kaikille ei riitä pelipaikkaa KHL:ssä, joka on nykyään jo mini-NHL, Moisanen kuvailee.
– Kolme tai neljä vuotta sitten venäläisiä maalivahteja ei tullut edes markkinoille, kun KHL:ssä ei ollut palkkakattoa. Kolmosveskarikin tienasi silloin niin hyvin, että ei ollut tarvetta lähteä.
Stanislav Galimov oli tähti jo KHL:ssä
Suomessa tällä kaudella torjuvista venäläisvahdeista Galimov on ainut, joka on KHL:ssä ollut tähtitasoa. Hän voitti sarjan mestaruuden eli Gagarin Cupin ensin 2009 Ak Bars Kazanin ykkösmaalivahtina ja vuotta myöhemmin Petri Vehasen kakkosveskarina.
Galimov on myös päässyt pelaamaan Venäjän maajoukkueessa.
Konstantin Volkov on 24-vuotias, mutta ei ole päässyt pelaamaan vielä ensimmäistäkään KHL-peliä. Myös Vadim Žerenkolla, 20, KHL-portit ovat vielä avaamatta.
Andrei Karejev, 27, murtautui KHL:ään Metallurg Novokuznetskin paidassa ja sai kantaa torjuntavastuuta, mutta siirto suurseura Salavat Julajev Ufaan tiesi varavahdin roolia ja VHL-komennuksia.
JYPiin kesken kauden siirtynyt valkovenäläinen Konstantin Shostak, 21, on päässyt pelaamaan MM-kisoissa, mutta Severstal Tsherepovetsissa hän juuttui penkille.
Artjom Zagidulin, 26, on aiemmin pelannut hyvin Metallurg Magnitogorskissa ja Kunlun Red Starissa, mutta kahden vuoden keikka Pohjois-Amerikkaan ei ollut jymymenestys ja tällä kaudella KHL:ssä tarjolla oli vain kolmosvahdin rooli.
– Venäläinen maalivahti on äärettömän sitkeä. Karejev on istunut siellä neljä tai viisi vuotta, mutta sitkeästi hän on jaksanut taistella, Moisanen kehuu.
– Venäläiset maalivahdit ovat käyneet todella kovan harjoitusputken läpi, ja heitä pystyy harjoituttamaan aika kovaa. Ja jos sanoo, että ei ole pelivuoroa tällä viikolla, se ei näy millään tavalla naamasta.
Kilpailujärjestelmä pakottaa valitsemaan
Samaa sitkeyttä Moisanen peräänkuuluttaa myös nuorilta suomalaisilta maalivahdeilta. Hän käyttää varovasti sanaa pehmeä ja lähtee perustelemaan, mikä kotimaisessa maalivahtituotannossa on ongelmana.
– Ensinnäkin Suomesta on aika paljon maalivahteja lähtenyt ulkomaille. Nuoret kyvyt lähtevät Pohjois-Amerikkaan pelaamaan AHL:ää, yliopistosarjoja tai juniorisarjoja. Sinne lähdetään nykyään todella nuorina, jo 17–21-vuotiaina, Moisanen sanoo.
– Varmasti tästä tilanteesta pitää olla huolissaan, jos ajatellaan Suomen A-maajoukkuetta. Jos aidoimmillaan valitaan EHT-joukkueita ilman Pohjois-Amerikassa pelaavia pelaajia, niin ei niitä paljon ole, jotka täyttävät EHT- tai MM-kisasaappaat, hän jatkaa.
– Ja jos kysytään, mihin pitäisi panostaa enemmän, niin en minä tiedä. Jos ajatellaan vaikka Turun Palloseuraa tai Rauman Lukkoa, niin aika paljon niissä on ammattitaitoa ja aika paljon on lyöty panoksia.
Moisanen kääntää katsetta seuratasolta ylemmäs eli sarjajärjestelmään.
– Meillä asetetaan jo juniorit semmoiseen asemaan, että niiden täytyy pärjätä. Syntyy kujanjuoksu, koska ei kukaan meistä osaa sanoa B- tai C-juniorivaiheessa sanoa, kuka pääsee aurinkoon asti. Mutta siinä vaiheessa meillä pitää ruveta valitsemaan, hän painottaa.
– Meillä voisi olla ikäluokassa 40 mahdollista maalivahtia, mutta kun valintoja on pakko tehdä, meillä onkin vain 20. Tämä on kilpailujärjestelmän haittapuoli.
Maalivahtituotannon pyramidi seisoo kärjellään
Jos jäljellä on B-juniorivaiheessa mainitut 20 maalivahtia, on luonnollista, että osa heistä ehtii vielä junioriuransa aikana todeta, ettei jääkiekko olekaan hänen oma juttunsa. Se karsii lahjakkaimpiakin pois.
– Kyse on pyramidista. Eivät muinaiset egyptiläiset rakentaneet niitä kärki edellä santaan, vaan heillä oli joku ajatus, että se kannattaa tehdä lättä edellä. Me joudumme tässä lyömään kärki edellä, Moisanen vertaa.
– Tämä on vähän tyyppikysymyskin. Sanon, että venäläinen maalivahti on käynyt niin kovan koulun ja saanut niin vähän, että se on todella sitkeä. Suomessa kärki on niin kapea, että kaikki mulle heti -ajattelu pääsee esiin.
Ja vaikka suomalaismaalivahti kahlaisikin junnuputken onnistuneesti läpi, edessä on seuraava askel. Pelipaikka pitäisi raivata liigatasolta, jossa ei riitäkään enää oman ikäluokan kilpakumppanien lyöminen.
– Kun tullaan ammattilaisuuden porteille, veskariparina voi olla kymmenen vuotta vanhempi kaveri. Voit huomata, että mähän olen pelkkä harjoituskaveri, tuo toinen pelaa, Moisanen toteaa.
– Se on todella raskas ja raadollinen tilanne. Samalla kun olet osa kehitysprosessia, sun palkkatasosi on aika alhainen.
Petri Vehanen kesti sulatusuunin
Moisanen kaivaa omalta uraltaan esimerkin pelaajasta, joka kesti rankan asetelman. Petri Vehanen oli Lukossa ensin Tom Draperin, sitten Bruce Racinen ja lopulta myös Dwayne Rolosonin kakkosmaalivahti.
Sitä ennen hän oli kokenut Lukon A:ssa kolmosvahdin roolin.
– Lukolla oli pitkä pätkä ulkomaalaisia maalivahteja ennen Vehasta. Jos katsotaan sitä kolmen vuoden prosessia, niin hän kävi sellaisen myllyn läpi, että moni ei kävisi. Ei vinkunut eikä valittanut, Moisanen toteaa.
– Häneltä voi kysyä, oliko kiva ajella joka päivä mun kanssani treenaamaan, kun tiesi, että pelejä ei tule. Välillä piti lähteä jouluna Italiaan, ja samaan aikaan palkka oli kuluneet sukat ja high fivet päälle. Se oli aika raadollinen homma.
Vehanen jaksoi olla sitkeä ja sai lopulta palkintonsa. Mies on nyt maailmanmestari ja KHL-voittaja, ja Lukko on jäädyttänyt hänen pelinumeronsa.
– Kaikista eniten tähän tilanteeseen vaikuttaa se, että hyppy A-junioreista SM-liigaan on niin kauhea. Oma seurasi voi vielä antaa mahdollisuuden, mutta sitten tulevat fanit ja media, Moisanen näkee.
– Kuka sen sulatusuunin pystyy kestämään, on vahva.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.