Meren pinta täyttyy sadepisaroiden tanssista, mutta Jannika Lillusen hymy ei pieneen kesäkasteeseen katoa. Feran pesäpalloilija on valikoitunut kuvattavaksi ja haastatteluun, koska etenijäjokeri on ollut yksi Superpesiksen alkukauden onnistujista ja yllättäjistä.
Kuvauspaikaksi taas on valikoitunut Otanlahden ranta, koska Lilluselle tulee Raumasta mieleen meri ja hän asuu nyt ensimmäistä kertaa elämässään meren äärellä.
Pesäpallon perässä Lillunen, 25, liikkui aikanaan Lappajärvelle ja Lappeenrantaan, mutta Rauman suuntaan vaakakuppia painoi toisenlainen syy. Lillusella on raumalainen poikaystävä, jonka hän tapasi kotikaupungissaan Joensuussa heidän opiskellessaan fysioterapiaa.
Pesäpallo parsittiin toki pakettiin Raumallakin. Lillusella oli alunperin täksi kaudeksi sopimus Superpesikseen nousseen Joensuun Mailan kanssa, mutta hän ehdotti sen purkamista jo syksyllä.
– Kun sopimus JoMan kanssa purettiin, Rauma oli ainut vaihtoehto. Olen täällä jo kaksi kesää muutenkin pyörinyt. Poikaystävä palasi mielellään tänne ja minä saan nähdä jotain uutta, kun olen koko elämäni elänyt Joensuussa, Lillunen perustelee.
Satakuntalaisuus vaatii sulattelemista
Hymy kameralle irtoaa kuin itsestään. Ei ihme, että Feran pelinjohtaja Arto Felin kuvailee Lillusta joukkueen valopilkuksi ja esimerkilliseksi pesäpalloilijaksi, joka on ahkera harjoittelija ja aina positiivinen.
– Koen, että iloisuus ja pohjoiskarjalaisuus paistaa minusta. Peliminä on eriminä, mutta en halua peleissäkään sanoa pahasti tai loukata vastustajaa. Mieluummin annan sitten vaikka tunnustuksen hyvästä lyönnistä kuin lähden negatiivisuuden kautta, Lillunen sanoo.
Jos ei satakuntalaista luonteenlaatua nyt negatiiviseksi parane parjata niin ehkä sitä tohtii kuvata kuitenkin hieman hillitymmäksi ja vähän varautuneemmaksi kuin itärajalla. Lillunen allekirjoittaa eron.
– Miten sen nyt sanoisi, ettei kukaan ymmärrä väärin, hän naurahtaa ja jatkaa:
– Pohjoiskarjalalaiset ihmiset ovat tosi avoimia ja helposti lähestyttäviä. Minulla on ollut esimerkiksi vaikeuksia päästä käsiksi satakuntalaiseen hurttiin, tummaankin huumoriin. Mutta ei kukaan ole kiusannut, loukannut tai syönyt elävältä. Tähänkin tottuu.
Loukkaantuminen pakotti löytämään itsensä
Sana iloinen tulee Lillusen suusta 45 minuutin juttutuokion aikana yli kymmenen kertaa. Vaikka sitä on nyt vaikea uskoa, hänen elämässään oli kuitenkin aika, jolloin ilo ja hymy olivat hukassa.
Lillunen syöksyi synkkään jaksoonsa maaliskuussa 2018 pelatessaan Pesä Yseissä. Kun Lillunen viimeisen harjoituspelin viimeisenä juoksijana viimeisessä lyönnissä heittäytyi kotipesään, olkapää murtui ja repesi.
Vamman kanssa Lillunen taisteli vielä kauden loppuun, mutta meni sen jälkeen leikkaukseen. Kausi 2019 jäi kokonaan välistä.
– Opettelin jouluna vielä heiluttamaan kättä kävellessä. Ei ollut mitään jakoja, kun kausi alkoi lähestyä. Käsi kantositeessä aloin rakentaa jo pohjia tulevaa varten, Lillunen muistelee.
Jos koronakevään arki ilman pelejä ja yhteisharjoituksia oli järkytys monelle joukkueurheilijalle, Lillunen koki saman sokin jo vuotta aiemmin.
Pesäpallo oli täyttänyt Lillusen elämän siitä lähtien, kun hän meni vuonna 2004 pesiskouluun Joensuussa. Kesäksi 2019 hänen piti palata nostamaan kotikaupungin joukkuetta Ykköspesiksestä.
– Olen rehellisesti sanonutkin ihmisille, että en päässyt yli siitä loukkaantumisesta ja podin pientä masennustakin. Minulla oli kahden reissuvuoden jälkeen kovat suunnitelmat ja odotukset, että pääsen takaisin kotiin pelaamaan. Niiden musertuminen vain tappoi lisää positiivisuutta.
Lillunen kävi rakentamassa ajatusmaailmansa uudestaan urheilupsykologin avulla.
– Löysin itseni uudestaan. Voin käsi sydämellä sanoa, että minusta tuli paljon parempi urheilija. Minulla oli puolitoista vuotta aikaa tehdä itsestäni parempi ja onnistuin siinä.Lillunen tarvitsi kuntoutus- ja kasvuprosessinsa aikana totaalisen tauon pesäpallosta. Hän ei harkinnut lopettamista, mutta ei myöskään käynyt esimerkiksi katsomassa pelejä ennen kuin vasta loppukesästä 2019 Raumalla.
– En tiedä, oliko se oikein vai väärin, mutta unohdin koko pesäpallon. Pesäpallo oli määrittänyt niin vahvasti koko elämääni, mutta kun pesiskupla poksahti, näin, että elämässä on muutakin. Esimerkiksi ystäviä, joita en ollut pesäpallon takia juuri ehtinyt nähdä.
– On vapauttavaa, että ajatusmaailma on muuttunut, vaikka pesäpallo on edelleen tosi tärkeää.
Lillunen uskoo, että kaikella on tarkoituksensa. Tuskin hän nauttisi pelistä nyt niin kuin nauttii ilman vastoinkäymisiä.
– Ehkä koska koin sen loukkaantumisen niin rajuna, peli-ilo näkyy nyt ja sen haluaa näyttää muillekin. Ei ole itsestäänselvyys, että saa pelata Superpesiksessä tai että on terve.
Tulevaisuus voisi olla Raumalla
Lillunen näkee pesäpallon elämässään myös tulevaisuudessa, vaikka etsi kovasti töitä jo täksi kesäksi. Hänen sopimuksensa Feran kanssa kattaa myös ensi kauden.
– Olen viihtynyt tosi hyvin Raumalla, Ferassa ja tykännyt pelinjohtokaksikosta ja taustoista. Olen pyöritellyt ajatusta, että haluan jatkaa täällä mahdollisimman pitkään.
– Yksi syy, miksi halusin Raumalle, on, että olen pelannut kolme vuotta joukkueissa, jotka häviävät koko ajan ja ovat sarjan häntäpäässä. En enää edes muista, miltä voittaminen tuntuu. Toivottavasti saan kokea sitä tänä kesänä paljon enemmän kuin aiemmin.
Lillusen piti valmistua fysioterapeutiksi keväällä, mutta koronaviruksen takia se siirtyi syksyyn. Hän päätti nauttia ”ammattilaisen” elämästä vielä tämän kesän.
– Nainenhan tässä ollaan ja perhettäkin pitäisi joskus perustaa. Ehkä pidän jossain välissä taas välivuoden ja tulen takaisin, Lillunen hymähtää.
– Mutta ei elämää pidä suunnitella liian pitkään, vaan elää hetki kerrallaan.
”Mie haluan juoksemaan, päästäkää miut juoksemaan”
Jannika Lillusen rooli tämän kauden Ferassa on täysin erilainen kuin hänen aiemmilla superpesiskausillaan Viinijärvellä (2016), Lappajärvellä (2017) ja Lappeenrannassa (2018).
Siinä missä aiemmin Lillusen rooli on rakentunut ulkopelin kautta polttolinjan tai etukentän pelaajana, Ferassa hän on etenijäjokerina sisäpelipelaaja.
– Haluan vielä joskus päästä ulkopeliin käsiksi ja olla sentyylinen pelaaja kuin Karoliina Koski meillä on. Hänestä tietää, että pallot jäävät kiinni ja arvostus tulee sitä kautta, että hän hoitaa työnsä hyvin, Lillunen kehuu.
Räväkkä alkukausi etenijäjokerina on ollut pieni yllätys jopa Lilluselle itselleenkin. Neljässä paikallispelissä Poria ja Mynämäkeä vastaan Lillunen on hoidellut itsensä ykköspesälle 11 kertaa kelvollisella kärkilyöntiprosentilla 58,33. Tuotuja juoksuja on kuusi.
– Vieläkään ei pidä tyytyä siihen, että olen aina numero 12. On kovaa hommaa näin vanhempanakin onnistua illasta toiseen ja pari hyvää junnua odottaa jonossa vuoroaan.
Alkuun hän näytti pitävän etukenttiä pilkkanaan pienillä lyöneillään, mutta kun Fera haki sunnuntaina Mynämäeltä voiton lukemin 2–0 (3–1, 12–1), Lillunen jysäytti jo kunnarinkin.
– Kentällemenolyöntejä löytyy kyllä valikoimasta paljon, mutta en ole halunnut käyttää kaikkia vielä alkukaudesta.
Röyhkeyden, nopeuden ja monipuolisen lyöntivalikoiman lisäksi Lilluselta löytyy vielä yksi etenijän eduksi laskettava ominaisuus.
– On kivaa juosta. Olen sanonut joukkuekavereille, että mie haluan juoksemaan, päästäkää miut juoksemaan.
Tällä viikolla Lillunen pääsee yrittämään kirmaamista kolmesti, sillä Fera pelaa keskiviikkona Mansea, perjantaina Seinäjokea ja lauantaina Lappeenrantaa vastaan.
Feran peli ei ole ollut vielä parhaassa terässä. Mynämäeltä on irronnut vaihtelevilla esityksillä viisi pistettä, Poria vastaan vaisut otteet eivät ole riittäneet pisteisiin.
– Joukkueelta odotan, että saisimme treeneissä näkyneen peli-ilon ja itseluottamuksen siirrettyä peleihin. Kyllä me tuosta pari voittoa naaraamme tai ainakin pari hajapistettä pitää saada, Lillunen linjaa.
Superpesistä Otanlahdessa Fera–Manse PP keskiviikkona 1.7. kello 18 ja Fera–Seinäjoen Maila-Jussit perjantaina 3.7. kello 18.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.