Ylen lentopalloasiantuntija Timo Hoivala ihmetteli miesten EM-finaalissa, miksi Slovenian valmentaja ei räyhännyt pelaajilleen aikalisällä ottelun ratkaisuhetkillä.
Suomen alle 21-vuotiaiden jalkapallomaajoukkueen valmentaja Juha Malinen kertoi Länsi-Suomessa, että hänen piti huutaa joukkueensa hereille EM-karsintaottelussa Tanskaa vastaan.
Valmentajien huutamisesta ja aggressiivisesta käytöksestä löytyisi urheilumaailmasta lukemattomia esimerkkejä, mutta nämä kaksikin saavat puolestaan psykologi Marja Kokkosen verenpaineen nousemaan.
– Mikään oppiminen ja suorittaminen ei pelon pedagogiikalla hirveästi etene. Huutamalla, haukkumalla ja kiroilemalla saadaan enemminkin aikaan sellainen ilmapiiri, ettei urheilijan ole mahdollista saada itsestään parasta ulos, Kokkonen toteaa.
Paras suoritus tulee turvallisessa ympäristössä
Kokkonen on psykologian tohtori, joka on perehtynyt tunteiden säätelyyn ja vuorovaikutustaitoihin.
Hän opettaa Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tulevia liikunnanopettajia ja valmentajia.
Sertifioitu urheilupsykologi on kiertänyt paitsi luennoimassa valmentajille myös vuodesta 2017 asti arvokisoissa yleisurheilijoiden tukena.
Näille pohjille hän muuraa näkemyksensä hyvän urheilusuorituksen psyykkisestä peruskivestä.
– Paras suoritus tulee tilanteesta riippumatta turvallisessa ympäristössä, jossa ihminen tulee kohdatuksi ja hyväksytyksi, ja jossa on myös varaa tehdä virheitä, Kokkonen linjaa.
Huutaminen voi muokata lasta tai nuorta
Kokkonen perustelee kantaansa vielä muutamalla tutkimustietoon perustuvalla pointilla. Valmentajan huutaminen lisää ahdistuneisuutta ja epävarmuutta, jotka nakertavat ihmisen henkistä hyvinvointia.
Lasten ja nuorten tapauksessa huutaminen voi jopa muokata sitä, millainen ihminen urheilijanalusta kasvaa. Psyykkiset ongelmat, kuten traumat, masennus ja käytösongelmat ovat yksi asia, kasvatuksellinen puoli toinen.
– Jos ajatellaan urheilun ulkopuolista elämää, valmentaja on aina urheilijalle roolimalli. Huutoräyhääjät eivät anna kauhean kypsää kuvaa siitä, miten pettymyksen tai epäonnistumisen tunteita käsitellään. Niitähän elämässä tulee muillakin rintamilla väkisinkin vastaan, Kokkonen toteaa.
Sääli on sekin, jos ihmiset jättävät urheilun valmentajan käyttäytymisen takia.
Kirosanojen mukana menee kansanterveyden näkökulmasta liikunnallisia ihmisiä ja huippu-urheilun näkökulmasta tulevia mitalisteja.
– Periaatteessa voi ajatella, että aikuiset kestävät rajumpaa palautetta kuin lapset ja nuoret. He eivät ole vielä kokemuksiltaan ja kehittymiseltään niin kypsiä, että pystyisivät erottamaan puhutaanko minusta vai minun urheilusuorituksestani, Kokkonen sanoo ja jatkaa:
– Mutta toisaalta joukkueurheilun haaste ja ihanuus on siinä, että joukkue on täynnä erilaisia yksilöitä, joilla on oma historia ja erilaiset taidot käsitellä vaikkapa huutavaa valmentajaa. Siksi huutaminen voi olla vahingollista aikuisillekin.
Valmentajan tilanne urheilijaa kiduttavampi
Urheilupsykologi näkee, että jo valmentajan tai pelaajien valmistautumisprosessissa on mennyt jotain pieleen, jos valmentaja joutuu vetämään räyhäämiskortin pöytään.
– Suhtaudun huvittuneesti ajatukseen, että huutaminen on tapa, jolla joukkuetta herätellään. Tulkitsen asian niin, että valmentajalta on muut keinot loppu, jos kesken kaiken joukkuetta pitää ”herätellä” huutamalla.
Toisaalta kahden lapsen äitinä Kokkosella riittää ymmärrystä valmentajillekin, hänkin on joskus vanhempana menettänyt malttinsa.
Varsinkin huippu-urheilussa valmentajat joutuvat työskentelemään kovassa tulospaineessa.
– Valmentajan tilannehan on paljon kiduttavampi kuin urheilijan: pelissä on korkeat odotukset, eikä mitään voi fyysisesti tehdä.
Kun jotain pitäisi saada aikaiseksi, eikä itsekään voi kentälle hypätä, itsehillintä- ja hallinta voi pettää, Kokkonen näkee.
– Se on sitten toinen asia, jos joillakin valmentajilla on vielä sellainen filosofia, että ihmisiä johdetaan huutamalla tai niin saadaan ihmisestä paras pihalle.
Tarkoitus ei pyhitä keinoja
Kokkonen myöntää, että joidenkin ihmisten kohdalla on mahdollista, että huutaminen tai haukkuminen saa esiin hetkellisesti urheilusuoritusta parantavan reaktion.
– Joku voi olla niin teflonia, että sisuuntuu valmentajan haukuista ja ajattelee näyttävänsä tälle närhen munat. Mutta eihän valmentaja voi sen varaan laskea, että kaikki joukkueen jäsenet kääntävät haukut voimavaraksi.
Luonnollisesti urheilumaailmassa on myös menestytty monenlaisin metodein.
Joku voi sanoa, että huippu-urheilussa vain voittaminen merkitsee ja tarkoitus pyhittää keinot, mutta terveitä ja hyvinvoivia ihmisiä niin ei pitkässä juoksussa tehdä.
– Kun vaikka huutavan valmentajan joukkue voittaa jotain, saattaa tapahtua looginen ajatteluvirhe, että menestystä tuli, kun valmentaja huusi ja haukkui. Tällaisissa tapauksissa mietin, miten hyvä porukka voisi ollakaan, jos valmentaja ei käyttäytyisi noin.
– Kukaan ihminen ei pidä haukkumisesta tai julkisesta nöyryyttämisestä, ei suorita paremmin sen takia eikä voi paremmin sen takia, Kokkonen alleviivaa.
Valmentaminen on hitaassa murroksessa
Liekö autoritäärinen johtaminen peruja simppanssilauman alfaurokselta vai siitä, että urheilu on suoraa sukua sodankäynnille? Niin tai näin, hitaassa murroksessa valmentaminen Kokkosen mukaan on.
Syitä on useita: vanhan koulukunnan valmentajat eläköityvät, uusi urheilijasukupolvi vaatii erilaista otetta, tutkimustieto lisääntyy, yhteiskunta muuttuu...
Kokkonen huomauttaa, että lasten fyysinen ja alistava kurittaminen kiellettiin lailla jo 35 vuotta sitten. Sen jälkeen on päivitettyä muun muassa liikunta-, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolaki.
– Kun valmentajilta itseltään kysyttiin, he kokivat fyysisiin ja teknis-taktisiin osa-alueisiin liittyen tietonsa olevan hyvää, mutta halusivat olla parempia vuorovaikutustaitoihin liittyvässä valmentamisessa.
– Valmentajat ovat itsekin huomanneet, ettei huutaminen enää auta tai heillä saattaa olla huonoja kokemuksia omalta uralta.
Kun ihmisen tunteista on tullut maailman keskipiste, ei urheilu voi jäädä ulkokehälle huutamaan menneisyyteen.
Westerlund sai huomata Venäjällä, että kulttuuria ei hetkessä muuteta
Valmentajien metodeista keskustellessa on hyvä muistaa, että mailla ja lajeilla on kulttuurillisia eroja.
Voimisteluvalmentaja Titta Heikkilän otteet nostivat kohun Suomessa, mutta olisivatko ne nostaneet kulmakarvaakaan Itä-Euroopassa tai Japanissa.
Raumalaislähtöinen jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlund on ollut Suomessa yksi humanistisemman valmennusotteen tienraivaajista, mutta ”kiekkoprofessorin” metodit eivät täysin toimineet KHL-joukkue Salavat Julajev Ufassa kaudella 2017–18.
Westerlund kertoo esimerkiksi kirjassaan Erkka – Elämän peliä, että venäläisessä kulttuurissa oli totuttu autoritäärisempään, kovempaan johtamistapaan. Valmentaja ei keskustele, vaan kertoo tai käskee.
– On totta, että lapset kasvavat yhteiskunnissa näihin asioihin eri tavalla. Suomessa fyysinen kuritus on kielletty lailla, mutta monessa valtiossa se kuuluu kotikasvatukseen, psykologi Marja Kokkonen toteaa.
– Silti on ihan sama, mitä kulttuuria tarkastellaan, niin kurituksen vaikutus on sama: lapseen sattuu fyysisesti ja hän pelkää psyykkisesti.
Kokkonen uskoo, että Westerlundin tapauksessa aika loppui kesken.
– Ei sadan vuoden kulttuuri muutamassa vuodessa muutu.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.