Ilkka Heikkinen on tyttärensä kanssa venematkalla saareen, kun hän vastaa puhelimeen. Voisi sanoa, että hän on suorastaan matkalla kohti unelmaansa. Mies on juuri siinä elementissä, jossa hän parhaiten viihtyy.
– Haaveilen, että saisin asua saaressa, mutta ei se kahden pienen mukulan ja vaimon kanssa oikein onnistu, Heikkinen naurahtaa.
– Jotenkin se on aina ollut unelma. Jääkiekkokin oli kivaa, mutta se on unelma, että saa touhuta saaristossa ja olla perheen kanssa.
Jääkiekko nimenomaan oli kivaa.
Heikkisen kohdalla se on nyt taaksejäänyttä elämää, ainakin mitä tulee ammattilaisuuteen ja kilpailemiseen.
Prosentit uran jatkumiseen olivat pienet jo keväällä, kun koronaviruspandemia lopetti liigakauden kesken kaiken. Nyt niitä ei enää ole.
– Kyllä mä nyt lopetan, Heikkinen vahvistaa.
– Ei ole motivaatiota treenata yhtään. Ei vaan jaksa. Ja kroppakin alkaa olla vanha.
Takaportti painui kiinni viime viikkojen aikana
Heikkinen pohti uransa jatkoa pitkään myös viime syksynä, mutta hyppäsi marraskuun maaottelutauolla takaisin liigakaukaloihin. Sopimus Lukon kanssa julkaistiin pyhäinpäivänä.
– Pientä takaporttia pidin nytkin, että jos olisi tullut semmoinen olo kuin viime vuonna. Ei vaan tullut, Heikkinen painottaa.
– Lopullisen päätöksen tein varmaan tässä ihan lähiviikkoina. Nyt se on virallista.
Käytännössä Heikkinen ei silti harjoitellut lainkaan viime kauden päättymisen jälkeen. Tosin lähes samassa tilanteessa hän oli myös vuosi sitten.
– Vaikka viime vuonna menikin hyvin, kun pääsin kuntoon, niin kyllä kolmen pelin viikot olisivat olleet liian kovia. Jos olisi vaikka yksi peli per viikko, voisin vielä pelatakin, Heikkinen tokaisee.
– Ja kun tässä Lukon pelejä olen katsonut, niin ne menevät niin lujaa siellä kaukalossa, että ei mun olisi mitään järkeä mennä paskassa kunnossa sinne mukaan.
Käytännössä muita vaihtoehtoja Heikkisellä ei enää ollutkaan. Hän ei halunnut lähteä enää mihinkään Raumalta, joten ainut mahdollisuus olisi ollut liittyminen Lukon joukkueeseen.
– Sen mä haluan sanoa, että koronalla ei ollut mitään vaikutusta tässä päätöksessä. Tämä olisi joka tapauksessa loppunut, Heikkinen korostaa.
Vain NHL-keikasta jäi huono maku
Ensi viikolla 36 vuotta täyttävä puolustaja oli saanut reissata jääkiekon takia aivan riittävästi. Hän on kolunnut idän ja lännen, sillä seitsemän vuoden mittaiseksi venyneellä ulkomaankierroksellaan Heikkinen pelasi NHL:ssä, KHL:ssä sekä Ruotsin ja Sveitsin pääsarjoissa.
– Ei ollut aina Venäjällä kivaa, mutta ihan hieno ura tuli pelattua, Heikkinen näkee.
– Sain nähdä kaikki huippu- sarjat, ja niissä tuli onnistumisiakin. Ainakin omasta mielestäni tuli hieno ura tehtyä.
Ulkomaille tie vei kesällä 2009, jolloin oli aika lähteä yrittämään tarunhohtoisen NHL:n valloittamista. Heikkinen sai vetää legendaarisen New York Rangersin paidan ylleen, mutta vain seitsemään otteluun.
Suurimman osan kaudesta hän takoi pisteitä AHL:ssä Hartford Wolf Packin paidassa.
Juuri Rangersin aikaan liittyvät uran suurimmat jossittelut, ja visiitti uudelle mantereelle jäi vain vuoden mittaiseksi.
– Siitä jäi ehkä vähän huono maku. Sitä voi jossitella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin toiseksi kaudeksi jäänyt, Heikkinen puntaroi.
– Olen ehkä vähän katkera, sillä kun oma NHL-palkkani oli niin iso, he sanoivat, etteivät voi ottaa mua loppukaudeksi, kun eivät pääse palkkakaton alle. Mutta toisaalta oli hienoa, että senkin näki.
Rahan takia vuodet Venäjällä
Heikkinen teki ratkaisunsa, palasi Eurooppaan ja pelasi uransa kolme hienointa kautta kolmessa eri maassa. Niiden aikana hän näki KHL:n Sibir Novosibirskin kanssa, pelasi Ruotsissa Växjö Lakersissa ja Sveitsissä HC Luganossa.
Heikkinen palasi vielä Venäjälle, sillä hän pelasi Salavat Julajev Ufan väreissä kauden 2014–15. Tuon talven hän on nimennyt palkkasoturikaudeksi, ja pelaamista varjosti esimerkiksi lentopelko.
– Venäjällä sai ruplia kuitenkin jonkun verran, Heikkinen kuittaa.
Sen kauden jälkeen hän alkoi kaivata takaisin kotiin.
– Totta kai ulkomaille mennään pelaamaan rahan takia. Tai kyllä mä ainakin Raumalla mieluiten pelaisin, jos saisin saman verran palkkaa kuin muualta, Heikkinen huomauttaa.
– Veikkaa, että ei kovin moni muukaan sano pelaavansa KHL:ssä sen takia, että se on pirun hienoa. Mä ainakin sanon, että olin siellä rahan takia.
Kesällä 2016 kierros päättyi. Heikkinen palasi Suomeen ja pukeutui kolmeksi kaudeksi TPS:n paitaan. Viime talvena hän kantoi vuosien tauon jälkeen Lukon paitaa, paukutteli 39 ottelussa lopulta tehopisteet 6+16=22 ja sai lopulta jopa kapteenin C-kirjaimen rintaansa.
Kierros sai onnellisen lopun, vaikka kruunu uralta jäikin uupumaan.
Vaikka Heikkinen pelasi huippuseuroissa, hän ei koskaan voittanut mestaruutta – ei päässyt edes pelaamaan finaaleja.
– Sitä mietin, että olisi ollut hienoa pelata Lukossa, kun oli vielä enemmän virtaa. Oli pirun hieno tämä viimeinen kausi, kun sai olla kotona, Heikkinen tunteilee.
Erityiskiitokset Baxterille ja omille vanhemmille
Luistimia Heikkinen ei aio naulata edes kuvaannollisesti seinään, sillä niille on käyttöä. Hän aikoo jatkossakin liukua Morning Starsin aamujäillä.
– Olen vähän alkanut kuntoilla, ettei ihan kamalaa kaljamahaa tule. Siellä on ihan kiva olla, kun kukaan ei suutu, jos menee omiin, Heikkinen toteaa.
Isossa kuvassa Heikkinen ei osaa sanoa tulevaisuudestaan vielä mitään. Valmentaminen ei häntä kiinnosta, sillä bussissa on tullut istuttua peliuran aikana jo aivan tarpeeksi.
– Onneksi ei tarvitse töihin mennä. Jotain pitää jossain vaiheessa keksiä täyttämään luppoaikaa, ettei ihan hulluksi tule. En ole vielä ainakaan tullut, Heikkinen ilmoittaa.
Hän pelasi ensimmäiset miesten pelinsä keväällä 2003 UJK:ssa, ja siitä käynnistyi 17 vuoden pääsarjaura. Runkosarjapelejä kertyi SM-liigassa 489, KHL:ssä 106, Ruotsissa 104, Sveitsissä 85, AHL:ssä 72 ja NHL:ssä seitsemän ja Mestiksessä 22.A-maaotteluitakin kirjattiin tilille lopulta 14.
Samassa joukkueessa pelanneita tai valmentaneita on niin paljon, että Heikkinen varoo kiittämästä ihmisiä nimeltä.
– Tulisi niin pitkä lista. Mutta se pitää muistaa, että jääkiekkoilijaa musta ei olisi tullut, jos omat vanhemmat eivät olisi maksaneet ja kustantaneet sitä, Heikkinen huomauttaa.
– Nimeltä voisi mainita Paul Baxterin HIFK:ssa. Hän antoi nuoren pojan pelata ja jeesasi muutenkin. Siitähän oma urani lähti kunnolla nousuun, hän jatkaa.
– Jokaista valmentajaa voisi ehkä kiittää, ja yleisesti haluaisin kiittää joukkuekavereita. Kyllä se oli se suola. Voisin edelleen mennä joukkueen koppiin värittelemään, kunhan ei tarvitse pelata.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.