Poikkeuksellisen hyvä. Näin kuvailee olosuhteita ympärillään Kimmo Kouru, joka asettuu yhteiskuvaan Anni Rohilan kanssa. Poikkeuksellisen hyvää nyt on lumitilanne Raumalla. Lähdepellolla tiistaina suksi luisti ja aurinko porotti keväiseltä taivaalta. Lumi on näille kahdelle hiihtäjälle tärkeä elementti. Sekä Kouru, 58 vuotta, että Rohila, 12 vuotta, ovat suksilla aina, kun mahdollista.
Kouru, koska se on hänelle rakas harrastus. Rohila, koska unelmana on osallistua olympiakisoihin.
Kouru käy edelleen napsimassa mitaleita veteraanikisoissa. Viimeksi viime viikonloppuna hän sai SM-kultaa Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) mestaruuskisoissa.
Rohila puolestaan kisasi viikonloppuna Rantasalmella Koululiikuntaliiton (KLL) mestaruushiihdoissa. Tuloksena oli hopeaa N13-sarjan sekä kolmen kilometrin perinteisellä että vapaalla hiihtotyylillä.
Molempien jo ennestään mittavat palkintokokoelmat saivat taas täydennystä.
Koululainen Anni Rohilan hiihtolomaviikko päättyy Ruotsissa. Hän osallistuu Vasaloppet-viikon avauksessa nuorille hiihtäjille suunnattuun Ungdoms Vasa -hiihtoon. Massalähtönä tapahtuva yhdeksän kilometrin rupeama hiihdetään Eldrisistä Moraan.
Liikunnanaohjaaja Kimmo Kourun mielessä ovat Jyväskylän 50 kilometrin Ski Maraton ja Ilomantsissa Pogostan 50 kilometriä, joka on Hiihtoliiton veteraanien SM-kisa.
Murtomaahiihdon lumo
Anni Rohila:Mistä kaikki alkoi? Anni Rohilan isä Mikko Rohila muistaa paremmin.
”Anni oli 3-vuotias, kun hän pyysi ostamaan sukset. Perheessämme ei ole minkäänlaista hiihto- tai huippu-urheilutaustaa.Siinä tyttö sitten sahasi sisäpihaa ympäriinsä.
Joitakin vuosia myöhemmin Tampereella asuva valmentaja Kimmo Vilén kiinnitti huomiota innostuneesti rullasuksilla hiihtäneeseen Anniin, ja antoi muutamia vinkkejä. Vilen on nyt Annin valmentaja, ja he puhuvat keskenään puhelimessa varmaan tunnin päivittäin.
Minä en puutu valmentamiseen millään tavalla, vaikka käynkin Annin kanssa lenkillä kellon kanssa. Haluan olla Annille isä.”
Anni Rohila muistaa myöhemmät vuodet.”Se suuri kipinä hiihtoon syttyi vuoden 2018 tienoilla, kun olin kahdeksanvuotias. Halusin pärjätä ja päästä huipulle. Aloitin säännöllisemmän harjoittelun ja ryhdyin tekemään oikeita asioita. Kun treenataan, silloin tehdään lenkit oikeilla sykkeillä ja mennään täysillä eikä anneta yhtään periksi.
Olen aina tiennyt, että haluan olla paras nimenomaan hiihdossa.”
Kimmo Kouru:
”Lapsena liikuimme aina ulkona. Koulumatkat hiihdettiin, ja sukset laitettiin jalkaan usein myös välitunnilla.
Maaseudulla hiihto oli luonteva valinta, sillä joukkuelajeja ei juuri ollut tarjolla.
Hiihto tuntui heti mukavalta. Peruskunto kasvoi ja kehittyi leikin ja liikunnan ohessa. Nykyinen elämäntapa ei suosi kestävyyttä. Koulumatkoilla ei tule liikuntaa, ja vapaa-aikanakin lasten ajan vievät liikunnan sijasta älypuhelimet peleineen.
Luonnollista liikuntaa kertyi ennen vanhaan pitkistä koulumatkoista ja vapaa-aikana kavereiden kanssa liikuntaleikeistä ja peleistä.Myöhemmin halusin kokeilla, miten pitkälle omat rahkeet riittävät. Omatoiminen ohjelmoitu harjoittelu alkoi 15-vuotiaana.
Hiihto oli 1970-luvulla suosittua ja harrastajia paljon, ja esimerkiksi Hopeasompa-kisoihin pääseminen oli kova juttu.
Huomasin kuitenkin, että vauhtini oli vähän liian hidasta, että suurempaa menestystä alkaisi tulla. Tilanne kirkastui viimeistään Jyväskylän SM-hiihdoissa vuonna 1983. Olin katsomassa kisoja ladun varressa, kun Harri Kirvesniemi vilahti ohi. Ei sitä tajuakaan, millaista vauhtia huiput hiihtävät.
Ajattelin, että tuolle tasolle en ikinä pääse.”
Huippua tavoittelemaan
Anni Rohila:
”Mä en tyydy siihen, että ei tarvitse olla paras. Haluan tehdä asioita niin, että tiedän, että olen ainakin yrittänyt parhaani, vaikka en saavuttaisikaan huippua.
Tämä on mielestäni suomalaisen hiihdon ongelma. Jos ei tavoittele huippua, ei voi päästäkään huipulle.
Se pätee myös elämään yleensä. Jos on päämääriä, joita tavoittelee, niin siitä nauttii. Ja jos vielä onnistuu tavoitteissa, niin mikä sen parempaa.
Aika pitkälti treenaan itsekseni. Minulla ei ole Raumalla montaa sellaista kaveria, jotka harjoittelisivat yhtä tavoitteellisesti kuin minä. Kisoissa tapaan muita samanhenkisiä nuoria, jotka harjoittelevat yhtä päämäärätietoisesti.
Haluan menestyä mieluummin liian nuorena kuin liian vanhana, että elämä ei olisi pelkkää kilpaurheilua.
Vaikka urheilu onkin minulle tärkeää, pitää koulukin hoitaa hyvin. Olen pärjännyt ihan hyvin. Urheilun tavoitteellisuudesta on hyötyä myös koulunkäynnissä. Urheilu opettaa lisäksi hyväksymään sen, jos joskus tulee huonoja arvosanoja. Jos kokeesta tulee kerran seiska, maailma ei siitä romahda.
Harva saa hiihdosta elantonsa. Aion opiskella ja haaveilen jostain urheiluun liittyvästä ammatista, esimerkiksi urheilulääkärin työstä. Toiveena on saada olla jollakin tavalla mukana valmennushommissa.”
Isä Mikko Rohila:”Tämä esimerkki kertoo siitä, miten Anni suhtautuu harjoitteluun. Olimme päättäneet tehdä neljän tunnin lenkin, ja kun palasimme kotiin, oli lenkkiä takana kolme tuntia ja 52 minuuttia. Anni ei kuitenkaan lopettanut, vaan halusi sen neljä tuntia täyteen ja veti ympäri pihaa loput kahdeksan minuuttia.”
Kimmo Kouru:”Tällä kokemuksella tietää jo liikunnan terveysvaikutuksista. Se kannustaa pitämään yllä liikuntaharrastusta.Vaikka sitä huippua ei koskaan saavuta tai tavoittele, voi liikunnasta silti nauttia.”
Kaikki irti kropasta
Kimmo Kouru:”Valmentajana huomaa nopeasti, kenestä on kestävyysurheilijaksi, kuinka hyvin pystyy itseään rääkkäämään ja laittamaan likoon. Kyse on pitkälti myös psyykestä.
Entinen norjalainen huippuhiihtäjä Petter Northug on tiivistänyt asenteen hyvin elämäkerrassaan: Vedetään ensin ihan punaisella, ja kun kaikki näkyy mustana, silloin pitää vielä kiristää.
Jos on hyvässä kunnossa, itsensä äärimmilleen laittaminen on nautinto. Kovasta rasituksesta tulee positiivinen tunne, varsinkin kun pääsee siihen tiettyyn flow-tilaan.”
Anni Rohila:”Kropasta pitää oppia saamaan kaikki irti. Täytyy osata nauttia, vaikka se ei siltä tunnu, kun syke on 210. Ajatus ei saa karata, mennään vähän kuin laput silmillä.
Teen joka päivä jotain hiihtoon liittyvää, ja tähtään tavoitteisiini sata lasissa. Harjoitusmäärät ovat nousseet koko ajan vähitellen. Monipuolista liikkumista, harjoittelua ja kehonhuoltoa löytyy kellosta vuositasolla sellaiset kahdeksisensataa tuntia.
Luku pitää sisällään kaiken kovasta treenistä venyttelyyn.
Lepopäiviä pitää tietysti olla. Nukkuminen on lemppariasioitani. Minulla on kisa- ja harjoittelumatkoilla mukana usein ilmatäytteinen patja ja oma tyyny.”
Anni Rohila: Unelmani on olympiavoitto
1. Hiihto: Intohimo, elämäntapa.
2. Voitto: Tavoite, mutta ei kaikki kaikessa. Palkinto tehdystä työstä.
3. Tappio: Kehittää urheilijana. Pettymys, välttämätön urheilijan polulla.
4. Tavoite: Syy työnteolle, motivaation lähde.
5. Unelma: Olympiavoitto.
Anni Rohila
Kimmo Kouru: Sinnikäs tavoittelu tuo elämään merkitystä
1. Hiihto: Yksi parhaimmista kuntoilulajeista, mutta tarjoaa mahdollisuuden myös hyvin vaativaan kilpaurheiluun.
2. Voitto: Tiettyyn rajaan asti hyvä tavoite ja mielihyvän lähde. Liian pitkälle viety voiton tavoittelu voi kääntyä haitalliseksi ”voitto millä keinolla hyvänsä” pinttymäksi.
3. Tappio: Jari Isometsän sanoin: parasta mitä urheilu voi opettaa, on reilun häviämisen oppiminen.
4. Tavoite: Päämäärän sinnikäs tavoittelu tuo ihmisen elämään merkitystä olkoon se sitten urheilussa, tieteessä, taiteessa tai työelämässä.
5. Unelma: Unelmia kannattaa tavoitella, vaikka niitä ei aina saavuttaisikaan.
Kimmo Kouru
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.