Jasmin Andreasenin pettymyksen kyyneleet vaihtuivat vienoon hymyyn – ei suostu vielä puhumaan paluusta Raumalle

Jasmin Andreasen oli haudannut hopeamitalinsa nopeasti tavaroidensa joukkoon, mutta suostui kaivamaan sen esiin kuvaa varten. Siinä vaiheessa mitali jo vähän lämmittikin. Kuva: Harri Pirinen.

Jasmin Andreasenilla on kyyneleitä silmissään, kun median edustajat lähestyvät häntä varovasti Jyväskylän Hippoksen pesäpallostadionilla.

Hän on juuri saanut lohduttavan halauksen ja kauniita sanoja Manse PP:n naisten superpesisjoukkueen valmennustimiin kuuluvalta entiseltä seitsenottelijalta Tiia Hautalalta.

– Yritetään, Andreasen sanoo hiljaa.
Hän katsoo vetisin silmin kohti koroketta, jolla Jyväskylän Kirittäret juhlii Suomen mestaruutta. Neljäs finaali on hetki sitten päättynyt Kirittärien 1–0 (1–0, 1–1) -voittoon.

– Aika vähän on ajatuksia tällä hetkellä. Päässä lyö aika tyhjää. Kaikkemme tehtiin, mutta se ei riittänyt tällä kertaa, Feran kasvatti harmittelee.

Huippulukkarin tilalle kesken finaalien

Andreasen, 19, ainakin teki kaikkensa – ja vähän enemmän.

Nuori pelaaja joutui ensin keskikesällä ja uudestaan pudotuspeleissä vaikeaan paikkaan. Superpesiksen kärkilukkareihin kuuluvalle Senni Salliselle iski lukkarien ammattitauti, lautaskammo.

Andreasen pelasi runkosarjan voittaneen Mansen lukkarina runkosarjan yhdeksän viimeistä ottelua ja puolivälierien kaksi ensimmäistä ottelua Hyvinkään Tahkoa vastaan. Sen jälkeen Sallinen palasi lautasen ääreen.

Kun Manse oli antanut Lapuan Virkiälle kahdessa ensimmäisessä välierässä yhteensä 20 juoksua, Andreasen käskettiin taas hätiin. Manse voitti kaksi seuraavaa peliä ja eteni finaaleihin, jotka Andreasen aloitti lukkarina.

Toisessa finaalissa Sallinen otti taas paikkansa, mutta kolmannen finaalin lopussa kammo iski taas. Sallinen antoi Kirittärille toisen jakson neljännen vuoroparin tasoittavalla kolme juoksua vapaataipaleilla, ja numerot kavenivat 5–4:ään.

Taas tarvittiin Andreasenia. Tämä tuli, tosin vastentahtoisesti, hoitamaan Kirittärille viimeisen palon. Tv-kuvissa näkyi, kun Andreasen vastasi Sallisen ensimmäiseen pyyntöön heittämällä kypäränsä. Toiseen pyyntöön hän suostui.

”Jonkin verran” onnistuikin

Kun huomioidaan, että lukkari on ulkopelin tärkein pelaaja, näistä asetelmista oli lähes hämmästyttävää, miten hyvin Manse pani kampoihin myös sunnuntain neljännessä finaalissa.

Kirittärien lukkarina pelasi todennäköisesti vuoden pelaajaksi valittava Mari Mantsinen. Vastapuolella Andreasen teki – no, kaikkensa.

– Voisiko sanoa, että tuohon ehti tottua kauden aikana. Aika pahoja paikkoja on ollut itselläkin, ja sen takia tämä on ollut vaikea kausi. Mutta olen selvinnyt niistä, ja siitä pitää olla ylpeä, Andreasen sanoi ääni murtuen.

– Yritin hoitaa sen, mikä piti, ja mielestäni pystyin auttamaan joukkuetta sen verran, että saatiin jonkinlainen paketti kasaan. Ja kai se jonkin verran onnistuikin, kun vastustaja ei kovin monta juoksua saanut, hän mietti.

Se oli totta. Ennen ratkaisufinaalia Kirittäret ei jäänyt pudotuspeleissä kahteen lyötyyn juoksuun kuin puolivälierien kolmannessa ottelussa Feraa vastaan.

– Vaikka me saimme tilanteita, haaston paikoissa ratkaisut jäivät vähän nahuisiksi. Ei saatu tarvittavia juoksuja, että sarja olisi kääntynyt, Andreasen analysoi.

”Neuvotteluja käydään”

Raumalla Andreasen pelasi muun muassa viidet peräkkäiset B-tyttöjen finaalit ja voitti kaksi kultaa, viimeksi vuosi sitten. Viime syksynä hän teki Mansen kanssa 1+1-vuotisen sopimuksen.

Raumalla on jo kuiskittu, ja välillä oltu lähes varmoja, että Andreasen olisi palaamassa ensi kaudeksi Feraan.

– Optio on jo purettu. Nyt käydään neuvotteluja ja katsotaan, mihin päädytään, hän kommentoi.

Raumalla vähän odotellaan sinua takaisin...

– Niin joo. En tiedä mitään. En tiedä itsekään. Katsotaan nyt. Otetaan nyt kauden jälkeen vähän happea.

Eli käyt neuvotteluja Mansen kanssa?

– Kyllä käydään. Mansen kanssa myös, Andreasen sanoi arvoituksellisesti.

Nyt kasvoilla näkyi jo vieno hymy.