Urheilumaailmassa kaksi seuraa on Mika Kuosmaselle ylitse muiden: Rauman Lukko ja Tottenham Hotspurs. Niihin hän suhtautuu suurella intohimolla. Kuva: Juha Sinisalo
Jos Mika Kuosmanen nostaa katseensa tärkeimmältä työvälineeltään eli tietokoneelta, ylävasemmalta hänen näkökenttäänsä työntyy kehonrakentaja Jari ”Bull” Mentula kaikki mahdolliset lihakset ja suonet pulleimmillaan.
Kuvan takaa löytyvät myös Mentulan terveiset. Ne on aikanaan hankkinut Ville Nieminen.
Jos katse taas kääntyy oikealle, se tavoittaa Teemu Selänteen valokuvan, jossa on myös pelaajalegendan nimikirjoitus. Kuvaa suojaavaan lasiin on joskus Risto Dufva piirtänyt tussilla silmälasit.
Muistoja ja sisäpiirivitsejä näkyy muuallakin Kuosmasen työtilassa, mutta ennen kaikkea hänen mielessään. Mies on ollut kiinteä osa Rauman Lukon liigajoukkuetta syksystä 2001 lähtien.
Ensimmäisen kerran hän oli edustusjoukkueen matkassa jo kevään 2000 pudotuspeleissä. Vuotta myöhemmin joukkueessa aukesi fysioterapeutin paikka, ja Kuosmanen solahti vakituisesti sisään ryhmään.
Jäädäkseen.
– Tämä ei ole mun työni vaan elämäntapani. En mä koe, että olisin niin töissä tässä, Kuosmanen kuvailee.
– Jos tavalla tai toisella työt loppuisivat, niin en mä voisi kuvitella, että tekisin jossain muussa seurassa tätä työtä samalla tavalla. Olen niin raumalainen ja lukkolainen.
”Laiska töitään luettelee”
Raumalainen Kuosmanen on ollut aina, mutta lukkolainenkin tavallaan. Nuoruudessaan hänen lajinsa oli jalkapallo, mutta samalla hän fanitti ja kannatti Lukkoa.
– Urheilu on aina ollut lähellä sydäntä. Jossain vaiheessa tajusin, että omat rajalliset taidot ja toisaalta motivaatiokaan eivät vie jalkapallossa pitkälle, mutta halusin silti jatkaa urheilun parissa, Kuosmanen muistelee.
Hän opiskeli itsensä fysioterapeutiksi ja päätyi ensin sairaalaan töihin. Urheilun maailma oli kuitenkin se, missä hän halusi toimia, ja jos Raumalla puhuttiin reilut 20 vuotta sitten ammattiurheilusta, saattoi suoraan vetää yhtäläisyysmerkit Lukkoon.
– Tuon ammatin opiskelemalla pääsin urheiluseuraan töihin. Nyt se on osa mun työtäni, Kuosmanen luonnehtii.
Enää hänen tittelinsä ei ole fysioterapeutti vaan joukkueenjohtaja. Senkin termin taakse kätkeytyy monenlaista.
– Itse olen saanut tämän työnkuvani rakentaa. Raumalla on paljon parempia ja taitavampia fysioterapeutteja kuin minä, ja saan onneksi käyttää heidän apuaan, Kuosmanen toteaa.
– Tämä mun työni perustuu siihen, että mä en tee mitään, mutta jos olen hetken poissa, se yleensä huomataan. Olen vähän kuin liikenteenohjaaja – yleismies, joka katsoo, että arki rullaa. Niinhän se on, että laiska töitään luettelee.
Kyllä niitä silti luetella voi. Kuosmasella on esimerkiksi ratkaiseva rooli siinä, miten Lukon liigajoukkue matkustaa ympäri Suomea ja Eurooppaa.
– En mä itsenäisesti niistä päätä, mutta asioista on paljon käytännön kokemusta. Se on yksi osa arjen pyörittämistä.
Neuvottelua neuvolaankin
Ratkaiseva rooli hänellä on etenkin siinä, miten ulkomaalaisten pelaajien arki rullaa. Kuosmanen hoitaa pelaajille kaiken mahdollisen oleskeluluvista autoihin, hallinnoi heidän käyttämiään asuntoja ja niin edelleen.
– Tuoreimpanan tällaisena eksoottisena asiana olen saanut ilokseni olla neuvolatätien kanssa neuvottelemassa, kun viime kaudella Tomas Pavelka sai Suomessa lapsen ja nyt Samuel Harveyn vaimo on raskaana, Kuosmanen valottaa.
– Ei se ole sinänsä iso juttu, mutta se on tyyppiesimerkki sellaisesta asiasta, jossa ulkomaalaiset kaipaavat apua. Eihän heillä ole mitään käsitystä, miten nämä asiat on Suomessa järjestetty.
Kuosmanen osasi jopa opastaa Harveyn perhettä, että Suomen valtion ja Quebecin provinssin tekemän sopimuksen ansiosta Quebec huolehtii sikäläisten terveydenhuollosta täällä.
– Sen opin, kun Aaron Gagnon oli perheineen täällä ja he synnyttivät silloin. Sitähän tämä on, asioiden hoitamista, Kuosmanen toteaa.
– Pidän itseäni kohtalaisena Kela-asiantuntijana, sillä niitä asioita tulee hoidettua paljon. Jos yhteiskunnallisista asioista puhutaan, niin mietin usein, miten yksin sairastava vanha ihminen pärjää ikinä tässä Kela-maailmassa. Se on melkoinen.
Mika Kuosmanen on 51-vuotias, mutta työskentely parikymppisten jääkiekkoilijoiden kanssa pitää hänet mieleltään nuorekkaana. Kuva: Juha Sinisalo
Ei ketään pois putkasta
Elämään ulkomaalaispelaajien kanssa liittyy myös kommelluksia, mutta niitä Kuosmanen ei juuri halua lähteä julkisuudessa puhumaan.
Hän esimerkiksi kertoo joutuneensa selvittämään myöhään illalla tilannetta, jossa Lukon pelaaja oli ollut laittamassa lastaan takapenkille, ja ohiajava auto oli tempaissut oven mukanaan, mutta jättää pelaajan nimen omaksi tiedokseen.
– Voisin kirjoittaa aikamoisia muistelmia ja värityskirjoja, mutta se tuntuisi typerältä. Jos ihminen siinä kohtaa luottaa minuun, miksi niitä lähtisin kertomaan myöhemmin, Kuosmanen kysyy.
– Lähinnä kyse on kuitenkin hauskoista jutuista. Meillä on kuitenkin pelannut niin fiksua porukkaa, että en esimerkiksi ole joutunut ketään putkasta hakemaan.
Poliisin kanssa Kuosmanen kuitenkin on pelaajien takia joutunut asioimaan, esimerkiksi Mike Siklenkan kanssa kahdestakin syystä.
Jättimäisestä kanadalaispuolustajasta tehtiin rikosilmoitus, kun hän takoi Lahdessa pelin aikana Pelicansin Leo Komarovia.
Syytettä tapauksesta ei koskaan nostettu, mutta Kuosmanen oli mukana esitutkinnassa selvittelemässä asiaa.
Lisäksi Siklenka onnistui hankkimaan ylinopeussakot, jotka hän ensin kiisti.
– Hän sanoi ensin, että vaimo ajoi. Sitten mentiin poliisilaitokselle, ja siellä kerrottiin, että tapahtumasta on kuva. Ennen kuin se kuva ehti laskeutua pöydälle, Siklenka myönsi, että ”that’s me”, Kuosmanen kertaa.
Toporowski hukkasi pyörän
Poliisi liittyi myös työsulkukauden 2004–05 halloween-pilaan, jonka Toni Porkka ja Dwayne Roloson masinoivat. Kaksikko lähti sotkemaan joukkuekavereidensa autoja kananmunilla ja vessapaperilla, ja lopputuloksena oli nippu rikosilmoituksia.
Matkassa mukana olivat ainakin Janne Niskala ja silloinen joukkueenjohtaja Pekka Wallenius, mutta oliko Mika Kuosmasella roolia tapahtumissa?
– En tunnusta, Kuosmanen kuittaa.
– Sanotaan näin, että joku meistä tiesi kaikkien osoitteet, mutta en sano, kuka se oli.
Yhden joukkueen monivuotiseen kanadalaishyökkääjään Shayne Toporowskiin liittyvän tarinan Kuosmanen suostuu kertomaan:
– Toporowski oli kerran kesän Raumalla, ja hän kysyi, pystyisinkö järjestämään hänelle polkupyörän. Mulla oli silloin kaksi pyörää, ja sanoin, että voin lainata toisen.
– No, eräänä aamuna hän soitti, että nyt se pyörä on varastettu. Sanoin, että ei sille sitten mitään voi ja kysyin, että oliko se lukossa. Juujuu, sanoi hän, kuulemma oli pyörävajassakin ollut.
– Parin viikon päästä sitten tuttu poliisi soitti, että sun pyöräsi on ollut tuossa pari viikkoa, aukikin vielä ja avainkin tallessa.
Levokarin tapaus pelotti
Pelkästään hauskoja kommelluksia työ joukkueenjohtajana ei luonnollisesti ole. Jos pelaaja loukkaantuu jäällä, Kuosmanen ryntää yleensä ensimmäisenä auttamaan.
Pari kertaa jälki on ollut pahaa. Ehkä päällimmäisinä mieleen nousevat Juha-Pekka Haatajan jalan avomurtuma ja tilanne, jossa Pauli Levokari sai harjoituspelissä Kai Nurmisen lämärin kasvoihinsa.
– Jos näin saa sanoa, niin Haatajan tapauksessa tiesi, että kukaan ei kuole. Jos joskus on pelottanut, niin se oli se Levokarin keissi, Kuosmanen myöntää.
Luvialaispuolustaja vietiin teho-osastolle hätäleikkaukseen, ja hoitavat lääkärit päättivät vaivuttaa hänet koomaan. Hän toipui vielä samalla kaudella pelikuntoon ja pelasi Lukko-pestinsä jälkeen kymmenen vuotta jääkiekkoa, mutta on viime aikoina taas ollut otsikoissa.
Hän kärsii aivovammasta, joka on vienyt lähimuistin. Hyvin todennäköisesti se on peruja elokuussa 2005 Lukon paidassa tulleesta laukauksesta otsaan, mutta oireet alkoivat vasta heinäkuussa 2021.
– Monesti olen näitä asioita miettinyt. Sehän se pahin pelko on, että jotain vakavaa sattuu. Varpaisillaan ollaa ja on mietitty, miten pitäisi menetellä, Kuosmanen lausuu.
– Kun Jyväskylässä meidän pelissämme se katsoja menehtyi, pysähdyin kunnolla miettimään asiaa. Onneksi meillä on nykyään kotipeleissä ammattitaitoiset ensiapuihmiset paikalla.
Fontaine totuttelee treeniin
Kuosmasen rooliin kuuluu Lukossa myös loukkaantuneiden pelaajien tilanteiden kommentointi medialle. Kun haastattelua tehdään, Gabriel Fontaine käy kahdesti kysymässä joukkueenjohtajalta neuvoa, miten hänen tulisi menetellä.
Fontaine ei ole pelikunnossa, ei edes harjoituskunnossa.
– Fontaine totuttelee harjoitteluun. Ei hän kaukana pelikunnosta ole, Kuosmanen kommentoi kysyttäessä päivitystä kanadalaishyökkääjän tilanteeseen.
– Myöskään Harri Kainulainen ei toistaiseksi ole mukana. Todennäköisesti hän ei ole ensi viikollakaan mukana. Mitään riskiä ei oteta.
Ajatusmaailma nuorekas
Kuosmanen täytti maalikuussa 51 vuotta, mutta hänestä saa helposti nuorekkaan kuvan.
Se on käytännössä seurausta työympäristöstä.
– Ei se mua nuorenna, mutta mun ajattelutapaani kyllä. Kai mä olen viisikymppiseksi aika lapsellinen, Kuosmanen hymähtää.
– Selvähän se on, että millaisten ihmisten kanssa toimit, niin se sua muokkaa. Pakko asettua heidän tasolleen, ihan samalla tavalla kuin lastentarhanopettajan. Ja kyllä tämä melkoinen lastentarha välillä on.
Kelloa ei kuitenkaan voi pysäyttää. Kuosmanen järjesteli tällä viikolla kanadalaispuolustaja Josh Brookin vanhemmille lentolippuja ja huomasi, että nämä ovat saman ikäisiä kuin hän itse.
– Rupesin sen jälkeen miettimään, että meidän pelaajistamme oikeastaan kaikki muut paitsi Joonas Järvinen voisivat olla mun lapsiani, Kuosmanen päivittelee.
Ajan kulumista todistaa sekin, että Kuosmasen työuran ensimmäisen päävalmentajan eli Ismo Lehkosen poika Artturi pyöri aikanaan Lukon pukukopissa. Nyt Artturi Lehkonen on Colorado Avalanchen NHL-hyökkääjä ja puolentoista vuoden takainen Stanley Cup -voittaja.
– ”Sebulle” (Sebastian Repo) sanoin, että yritän siihen mennessä olla eläkkeellä, kun hänen poikansa tulee koppiin pelaajana. Se on siinä ja tässä, Kuosmanen kuittaa.
Mestaruus osoitus vahvuudesta
Kun Lukko voitti keväällä 2021 Suomen mestaruuden, Mika Kuosmanen kirjoitti koskettavan julkisen kirjeen.
Siinä hän kuvaili, miten Rauma ja Lukko olivat olleet paljasjalkaiselle raumalaiselle tärkeitä asioita pienestä pitäen – välillä liiankin tärkeitä.
Kuosmanen kirjoitti olevansa onnellisessa ja etuoikeutetussa asemassa, kun hän sai nostaa Kanada-maljan, mutta hän teki sen ”meidän kaikkien puolesta”.
– Se oli palkinto koko raumalaiselle toiminnalle, kokonaistoiminnan tulos. En koe, että mä olisin jotain voittanut, sillä en mä siellä kentällä ollut, Kuosmanen vähättelee.
– Omassa mielessäni se oli hieno homma, mutta samalla tiesin, että seuraavakin kausi tulee. Mutta se oli hieno hetki ja tärkeä hetki tälle yhteisölle.
Oman leimansa mestaruuskaudelle loi koronaviruspandemia. Se piti katsomot tyhjinä ja katkaisi vuotta aiemmin pelit kesken. Tuolloinkin Lukko oli ehkä sarjan kovin mestarikandidaatti.
– Meillä oli kaksi tosi vahvaa kautta. Se aika oli osoitus siitä, että organisaatio oli vahva. Monella muulla oli vaikeuksia, mutta siinä kohtaa nähtiin organisaation ja Lukko-perheen vahvuus, Kuosmanen näkee.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.