Keskiviikon Satakunnan Kansassa ammuttiin toimittaja Timo Riihentuvan kynällä rajua rumputulta Lukon ja päävalmentaja Risto Dufvan pelitapaa vastaan. Jutun otsikko oli Dufvalainen kärsimysnäytelmä.
Lehdessä kirjoitettiin, että Dufvan inhorealistinen pelitapa on myrkkyä katsojille, koska Lukolla ei ole käytännössä minkäänlaista hyökkäyspeliä. Lisäksi jutussa julistettiin, että kannua ei nosteta hyökkäämisen pelkäämisen takia Raumalla tänäkään keväänä.
Juttu oli Lukon kannattajille hyvä uutinen. Se kertoo, että Raumalla jääkiekon suhteen asiat ovat hyvin.
Aikaisemmin naureskeltiin Lukon urheilulliselle rämpimiselle, pelaajille maksetulle Rauma-lisälle, päättömille kulutusjuhlille tai muille seuran sekoiluille. Risto Dufvan neljän valmennuskauden aikana Rauman Lukosta on tullut uskottava jääkiekkoseura, jolle ei enää naureskella ja jonne Ville Vahalahden kaltaiset tähdet haluavat tulla jäädäkseen.
Vähissä on kritisoitava, kun tikun nokkaan on nostettava Lukon pelin tylsyys. Kun Rauman ulkopuolelta Lukkoa aletaan syyttää tyylivirheistä, joukkuetta pidetään niin vaarallisena, että se maksaa vaivan.
Vai kuinka moni media ollut viime aikoina kiinnostunut Ilveksen tai HPK:n pelin viihdearvosta?
On vieläpä vahvasti makuasia, millaista jääkiekkoa kukin pitää viihdyttävänä.
Joku haluaa maaleja, toinen taklauksia ja nyrkkitappeluita, kolmas jalkakikkoja ja neljännelle kelpaa vain oman joukkueen voitto.
Itse olen aina ollut sitä mieltä, että tulos käy tyylin edellä. Väitän, että myös Raumalla suurin osa yleisöstä poistuu Äijänsuolta tyytyväisenä, jos Lukko on voittanut.
Ja Dufvan aikana Lukko on voittanut enemmän kuin hävinnyt. Yle laski viime viikolla, että syksystä 2013 liigassa yhtäjaksoisesti valmentaneista valmentajista RD:llä on toiseksi paras voittoprosentti: 56.
Vain Kärppien Lauri Marjamäellä on parempi (69%).
Dufvan ensimmäisen kauden 2012–13 jälkeen hän on täyttänyt Lukon strategiaan kirjatun tavoitteen. Sinne ei ole määritelty tapaa vaan tulos: sijoittuminen vuodesta toiseen kuuden parhaan joukkoon.
Otteluiden maalimäärän perusteella Lukko on sijoittunut viime kausina liigan keskikastiin, mutta runkosarjasijoitukset ovat parempia: kymmenes ja kahdesti kolmas.
Jos Lukko on pelannut Satakunnan Kansan mielestä huonosti, aika moni muu joukkue, esimerkiksi Ässät, on pelannut vielä huonommin.
Tämän kauden runkosarjassa on vielä paljon auki, sillä Lukko kuuluu sijojen 3–8 sakkiin, joka mahtuu kuuden pisteen sisään.
Mikä vielä tärkeämpää, Lukko on Dufvan alaisuudessa edennyt jokaisena keväänä välieriin asti. Se kertoo, että vähän enemmänkin asioita on tehty oikein.
Ei, mestaruutta ei Dufvakaan Raumalle ole ainakaan vielä tuonut, kuten ei kukaan muukaan valmentaja viimeisen 52 vuoden aikana. Maailmasta ei myöskään löydy valmentajaa, joka sen varmuudella toisi.
Kaksi viime kevään tappiota semifinaalien game sevenissä kertovat, että finaalipaikka on lopulta jäänyt kiinni minimaalisista asioista, jopa onnesta ja epäonnesta.
Kahden viime kevään mestari Kärpät istutti pudotuspeleissä katsomossa lähemmäs miljoonaa euroa Dan Spangin, Ryan Glennin, Lukas Kasparin, Patrick Davisin ja Mikko Alikosken muodossa.
Ehkä vastaavalla reservillä Lukkokin olisi pelannut finaaleita.
Vilkaistaanpa tarkemmin peliä. Satakunnan Kansan kirjoituksessa arvioitiin, että Lukko on kaatanut heikoimmat kilpakumppaninsa laadukkaan materiaalinsa, hyvän erikoistilannepelaamisensa ja maalivahti Ryan Zapolskin johdolla.
Nieltävää, sillä mainitut asiat ovat tärkeitä niin Lukon kuin monen muunkin joukkueen pelissä.
SK myös tiivisti, että Lukon peli perustuu kiekon hakkaamiseen päätyyn, siellä painimiseen ja sitten puolustusasetelmiin ryhmittäytymiseen ja kyttäämiseen.
Väite on raju yleistys ja suorastaan vale, vaikka jossain peleissä näin on varmasti ollutkin.
Jääkiekko-ottelussa on mukana aina myös vastustaja, joka vaikuttaa peliin. Esimerkiksi viime vuosien kestomenestyjät Tappara ja Kärpät perustavat puolustuspelinsä keskialueelta lähtevään ohjauspeliin, joka synnyttää päätyynheittokiekkoja.
Ei Lukko, eikä mikään muukaan joukkue rynnistä siitä trapista läpi punakonemaisella rintamahyökkäksellä, jossa kiekko kopsahtelee mieheltä miehelle.
Yksi asia, mikä laittaa yleisön näkökulmasta tapahtumaan, on syvältä vastustajan hyökkäysalueelta alkava aggressiivinen karvaus. Dufva on avannut, että ideaalitilanteessa Lukkokin karvaa aktiivisesti ja pyrkii riistojen kautta maalipaikoille.
Kuitenkin pitkällä noin 70–80 ottelun matkalla täytyy olosuhteiden pakosta ajaa välillä taloudellisestikin ja säästää bensaa. Lukko kun on Dufvan aikana pärjännyt myös Mestarien liigassa.
Satakunnan Kansan kirjoitus tehtiin muuten juuri CHL-välierästä Kärppiä vastaan. Esimerkkipeli on outo, sillä esimerkiksi ottelua seuraamassa ollut maajoukkuevalmentaja Kari Jalonen arvioi pelin keskivertoa liigaottelua paremmaksi kiekkoviihteeksi.
Ottelua seurasi noin 2000 katsojaa, joten pelin taso ei taida olla ainoa asia, mikä saa ihmiset hallille.
"Porissa monella aikanaan Kiveä ulos huutaneella on myöhemmin tullut miestä ikävä. Aivan kuten tulee aika, jolloin Raumallakin on vielä ikävä Risto Dufvaa."
Kauteen mahtuu erilaisia jaksoja, joiden aikana Lukonkin peli kulkee välillä paremmin ja välillä huonommin. Lopulta kauden päätyttyä Vuoden viihdyttäjä -pyttyjä ei jaeta, vaan lopputulos ratkaisee.
Vai muistaako joku, että lokakuinen Lukko–TPS-trilleri oli viihdearvoltaan yksi kauden parhaista peleistä?
Hyvä esimerkki on Ässien mestaruuskevät 2013. Valmentaja Karri Kivelle oltiin vaatimassa tammikuussa joukkoliikkeellä potkuja. Sitten kapteeni Ville Uusitalo tarttui viinipulloon, maalivahti Antti Raanta käänsi jumalmoodin päälle ja Porissa vietettiin kansanjuhlia.
Ne valmiiksi teroitetut tikarit, jotka piti iskeä Kiven selkään, olivatkin muuttuneet pikareiksi, jotka kohotettiin Kiven kunniaksi.
Porissa monella aikanaan Kiveä ulos huutaneella on myöhemmin tullut miestä ikävä. Aivan kuten tulee aika, jolloin Raumallakin on vielä ikävä Risto Dufvaa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.