Kun olin perjantaina lähdössä töihin Lukon ja Ässien väliseen liigapeliin, kirjoitin Twitteriin eli nykyiseen X:ään, että kyseessä on itselleni viimeinen Lukon peli nykymuotoisen Länsi-Suomen toimittajana. Tämä sitten on viimeinen juttuni.
Ensimmäisen tekstini Länsi-Suomeen tein joulukuussa 2003, joten reilut 20 vuotta nimeni on LS:n urheilusivuilla pyörinyt, ja toukokuusta 2008 lähtien olen työskennellyt vakituisena urheilutoimittajana.
Kaikki alkoi tavallaan vahingossa. Ensimmäinen juttuni Länsi-Suomeen koski Tino-Taneli Tantun seurasiirtoa Rauman Urheilijoista Tampereen Pyrintöön.
Ajattelin tuolloin, että se on uutinen, jos yksi Rauman tuon ajan parhaista urheilijoista (ei siis vain yleisurheilijoista) lähtee raumalaisesta seurasta pois. Ja kyllähän siitä juttu julkaistavaksi kelpasi, tosin ensimmäisestä tekstiversiosta piti lyhennellä yli puolet pois.
Ei minusta urheilutoimittajaa oikeastaan pitänyt tulla, mutta aikanaan lupauduin tekemään tuuraajana kolmesta Lukon pelistä raportin Jatkoaikaan. Sanotaanko, että sen jälkeen homma lähti vähän käsistä.
Ja myös juttujen pituus on lähtenyt käsistä.
Jos katselen taaksepäin aikaani tässä toimituksessa, on pakko myöntää, että värikkäimmät hetkeni olen kokenut Porin jäähallissa.
Varmasti eniten julkisuutta saanut episodi liittyy kevään 2009 liigakarsintoihin Ässien ja Sportin välillä. Silloin Sportin päävalmentaja Juhani Tamminen heitti minut ulos lehdistötilaisuudesta, kun satuin hymyilemään väärässä paikassa.
Hymyilin kyllä, en sitä kiellä. Tamminen totesi toivovansa, että seuraavassa ottelussa olisi tasapuoliset tuomarit. Hän veti henkeä ja lisäsi, että ei tarvitse olla hyvät. Siinä vaiheessa pari takarivissä seisoskellutta toimittajaa naurahti, ja Tamminen käänsi katseensa mikrofonista yleisöönsä.
Toimittajat olivat ahtaassa pukukopissa puolikaaressa Tammisen ympärillä, ja satuin itse seisomaan suoraan hänen edessään. Kun satuin hymyilemään, Tamminen tarkisti pelaamieni liigapelien määrän. Nolla ei ollut riittävä vastaus, ja hän ohjasi minut käytävälle.
Tapaus päätyi tuolloin iltapäivälehtien keskiaukeamille.
Vuotta aiemmin samassa hallissa Alpo Suhonen puolestaan hermostui minulle, kun kyselin Ässien kotipelin jälkeen perusteita sille, että porilaisseura ei ole osallistumassa seuraavan kesän Pitsiturnaukseen.
Suhonen ei nähnyt kyseisessä sirkuksessa mitään järkeä ja kutsui minua lapselliseksi.
Tammisen kanssa näytelmää ei itse asiassa näytelty loppuun tuolloin Porissa, vaan se jatkui seuraavana talvena Olympiastadionin uumenissa. Lähdimme Tanhuanpään Askon kanssa Urheilutoimittajain liiton seminaariin, jossa Tamminen oli yksi puhujista.
Ennen omaa puheenvuoroaan ”Tami” kävi vetämässä meidän kanssamme kivet ja ilmoitti, että nyt tulee. Seurauksena oli pienimuotoinen 60 minuutin paine, jonka aikana puhuttiin esimerkiksi raumalaisten urheilutoimittajien öykkäröinnistä. Samalla tilaisuus kuitenkin käytännössä paljasti, ettei Tammisen suhtautumisessa sinänsä ollut mitään henkilökohtaista.
Hämmentävien kokemusten listalle menee Ville Niemisen Lukko-sopimuksen julkaisu. Oli harmaa aamupäivä, kun Lukon tuolloinen toimitusjohtaja Timo Rajala soitti ja kertoi, että Helmirannassa olisi illalla tarjolla pelaajauutisia. Vihjaisi, että kyse oli suomalaisesta pelaajasta, mutta enempää ei irronnut.
Satoi vettä, kun astelimme valokuvaaja Juha Sinisalon kanssa yhden Helmirannan rantamökin rappusia alas. Mökin sälekaihtimet olivat hieman raollaan, ja nopea vilkaisu ehti luoda mielikuvan Niemisestä.
Kun astuimme sisään ovesta, niin siinähän Stanley Cup -voittaja istui sohvalla omassa persoonastaan.
Saman tien jostain takahuoneesta taakseni hiipi muuan Risto Dufva, joka kuiskasi, että nyt ainakaan emme voi sanoa, etteikö olisi kovia uutisia tarjolla.
Urheilusta kirjoittaminen on siinä mielessä kiitollista, että vaikka tappiot ovat usein katkeria, urheilu harvoin kuitenkaan on elämän ja kuoleman asia. Toukokuussa 2010 se kuitenkin oli.
Olin sopinut Uusikaupunki-rallin ajotauolle haastattelun Fordin MM-projektissa mukana olleen Jussi Kumpumäen kanssa ja saavuin sovittuna aikana paikalle.
Varikkoalueelle päästyäni kummastelin, miksi tunnelma oli niin vaisu. Kaiuttimista ei kuulunut musiikkia, kukaan ei tuntunut puhuvan kenenkään kanssa ja ilmeet olivat vakavia.
Lähes saman tien tuli kuulutus, jossa vahvistettiin, että ralli on keskeytetty vakavan onnettomuuden takia.
Monenlaiset ajatukset ehtivät vyöryä mieleen, sillä ihodelaisen Jesse Pihalan varikko oli siinä vaiheessa tyhjä. Häntä ennen ja hänen jälkeensä reitille lähteneet autot olivat paikoillaan.
Pihala oli kuitenkin vain keskeyttänyt moottoririkon takia, mutta Anssi Pohjuksen kohdalla asiat eivät olleet yhtä hyvin.
Siikaisista kotoisin olevan nuoren kuljettajan ulosajoon ei päättynyt vain ralli, vaan koko elämä.
Juttuja on vuosien aikana tullut naputeltua tuhansittain, ja virheitäkin on tullut. Jotkut on pelastanut oikolukijan tarkka silmä.
Tein taannoin Feran silloisen pelinjohtajan Juhani Rannikon kautta jutun pesäpallon merkkipelistä. Hän lausui siinä, että ”jokaisen hämäyssyötön jälkeen saatan muuttaa merkkiä.”.
Kirjoitin jutun, sivu taitettiin ja laitettiin oikolukuun. Hieman ihmettelin, kun oikolukija hetken päästä nauroi sermin takana niin, että vaikutti olevan vaarassa pudota tuoliltaan.
Sitaatti oli kääntynyt muotoon ”jokaisen hämäyssyötön jälkeen saatana muuttaa merkkiä.”
Länsi-Suomi ei ollut lehtenä jättiläinen, mutta urheilussa se tuntui aina kokoaan isommalta. Siihen on luonnolliset perusteet, kun kerran jääkiekko on Suomen suosituinta urheilua ja Lukko jääkiekon liigaseura.
Muistan hyvin erään puheluni SM-liigan kilpailupäällikölle Arto I. Järvelälle. Hän painoi linjan auki, ja kuulin hänen sanovan ”mun täytyy ottaa tämä, Mäkeläinen soittaa”.
Sain kysyä kysymykseni, jotka silloin liittyivät Lukon ottelusiirtoihin korona-aikakaudella. Lopulta Järvelä sanoi, että hänen täytyy varmaan nyt lopettaa, sillä hän vastasi kesken SM-liigan johtoryhmän palaverin.
Pienessä lehdessäkin tekstit ja työ ovat saaneet huomiota, mistä osoituksena entisen esimieheni Marko Leppäsen valinta vuoden jääkiekkotoimittajaksi 2011 ja oma valintani vuoden urheilutoimittajaksi 2016.
Kokoaan isompi tekijä suomalaisessa urheilujournalismissa on itse asiassa myös Rauma, sillä täältä ovat ponnistaneet merkittäviin pesteihin esimerkiksi Vesa Parviainen, Pekka Jalonen, Saku-Pekka Sundelin, Marko Leppänen, Harri Pirinen ja Juhani Henriksson.
Se pitää todeta, että urheilutoimittajan työ ei todellakaan ole se ihanteellisin perhe-elämän kannalta. Koska urheilutapahtumat ajoittuvat iltoihin ja viikonloppuihin, urheilutoimittajat ovat usein tuolloin töissä.
Usein se muu perhe ei tuolloin ole töissä eikä koulussa. Paljon on vaadittu aikataulujen sovittelua ja venymistä omassakin perheessäni näiden vuosien varrella. Julkinen kiitos tässä heille joustavuudesta ja kaikesta muustakin siihen liittyvästä.
Ehkä kaikki loppuu aikanaan, ja nyt loppuu tämän lehden tarina tässä muodossa. Kysymysmerkkejä tulevaisuudesta on ilmassa monella, myös meillä tekijöillä.
Se on kuitenkin varmaa, että Rauman ja Rauman seudun asioiden seuraaminen ja niistä kirjoittaminen jatkuu vastaisuudessakin.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.