Kolumni: Tiedätkö, mikä on tärkeintä nuorten urheilussa?

Tutkitusti keskeisiä motiiveja urheilun harrastamiseen ovat hauskuus, kaverit ja motivoiva ympäristö. Kuva: Juha Sinisalo

Hei, sinä urheilevien nuorten kanssa toimiva aikuinen! Vastaa nopeasti: mikä on kaikkein tärkeintä lasten ja nuorten urheilussa?

Jos tällaisen kenttäkokeen suorittaisi kesäisen pallokentän laidalla, saisi luultavasti varsin yhdenmukaisia vastauksia ilosta, rehdistä kilvoittelusta, terveistä elämäntavoista ja muista ylevistä arvoista.

Siis niitä samoja juttuja, joista urheiluseurojen juhlapuheet ja toimintasuunnitelmat on kyhätty.

Mutta jos samaista kenttäkoetta jatkaisi havainnoimalla pallokentän varsinaisia tapahtumia, tulokset todennäköisesti poikkeaisivat melko selvästi puheista.

Ei junioriurheilussa ole läheskään aina kyse hauskuudesta, reiluudesta tai kovin monesta muustakaan terveestä asiasta.

Puheita on helppoa pitää, teot ovat usein hankalampi asia. Juuri teot ovat kuitenkin ainoa tapa mitata arvoja, siksi nuorten urheilun todelliset linjapuheet kuuluvat siellä pallokentän sivurajalla arjessa.

Oikeiden tutkimusten mukaan suomalaisnuorten keskeiset motiivit urheilun harrastamiselle ovat hauskuus, kaverit ja motivoiva ympäristö – kutakuinkin tässä järjestyksessä arkikokemuksen pohjalta.

Toisten tutkimusten mukaan suomalaisnuoret kuitenkin luopuvat urheiluharrastuksesta usein jo varhain toisella kymmenellä, sitkeimpiä (tai hulluimpia) lukuun ottamatta valtaosa lopettaa viimeistään teini-ikään tullessa.

Kumpaan tutkimustulokseen me urheiluharrastuksessa mukana olevat aikuiset vaikutamme enemmän?

Kirjoitan me-muodossa, koska en ole osaton asiassa – saati syytön ongelmiin. Puhisen kentän laidalla itsekseni, kun näen tulospaineiden takia luokattomasti käyttäytyviä aikuisia.

Kihisen pettymyksen tuskasta, kun näen intohimoisiksi tietämiäni pelaajia, joiden olemuksesta päätellen jalkapallo ei 10-vuotiaana ihan joka viikko olekaan enää hauskaa.

Vannon itselleni olevani jotain muuta, mutta kun oman joukkueen viimeisellä sarjakierroksella pelissä on sarjanousu, käyttäydyn huonosti, koska tuomari on huono eikä keskikenttätaiteilijani päänsisäinen pelikirja vastaa omaa visiotani.

En luultavasti ole ainoa mukava valkku, josta kuoriutuu liian helposti tiukan paikan tullen vakava mulkku. Kumpi tahansa oletkin nuorten urheilijoiden kasvattajana, vaikutat suojattiesi harrastuksen laatuun merkittävästi.

Hollantilainen kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga loi 1950-luvulla leikkivän ihmisen (homo ludens) käsitteen. Maailma oli tuolloin kovin erilainen, mutta ajatus on yhä pätevä.

Huizinga tutki leikkimisen ja pelaamisen keskeistä roolia kulttuurien kehityksessä ja hänen avaintermejään on taikapiiri – henkinen tila, johon ihminen uppoutuu pelin tiimellyksessä.

Tästä taikapiiristä on kyse niin nuorten urheilussa kuin totisten aikuisten ammattilaiskehissäkin. Tai siis pitäisi olla.

Palataanpa alun kysymykseen: mikä on kaikkein tärkeintä lasten ja nuorten urheilussa? Jos olet seurannut valmennettaviesi tai lähipiirisi lasten urheiluharrastusta pidempään, palaa tarinan alkujuurille.

Mikä sai niukasti kilpajoukkueiässä peli-iloaan kadottavat juniorit alkujaan harrastamaan?

Vastaus on jokaiselle itselleen rehelliselle aikuiselle helppo: pohjaton liikkumisen, pelaamisen ja kilvoittelun riemu, hurman kaltainen nautinto.

Pääsy siihen taikapiiriin, jonka sisään ei samaan aikaan kovin moni mukava valkku mahdu.

Olennaisinta nuorten urheilussa – tasosta riippumatta – on tuon intohimon ja ilon vaaliminen kaikin keinoin ja viimeiseen saakka.

Vasta kun tämä on aukottomasti kunnossa, on syytä alkaa pohtia tarkemmin, ovatko vaikkapa valmennusmenetelmät, pelaajapolun askelmerkit tai talenttiakatemian resurssit kansainvälisesti kilpailukykyisellä tasolla.