Pelko on tunne, joka kuuluu joskus jokaisen ihmisen elämään. Kuka pelkää kuolemaa, kuka käärmeitä, kuka koronaa. Varsinkin kuluneen vuoden aikana yksi virus on tapetoinut pelon enemmän tai vähemmän jokaisen harmaan maanantain haamuksi. Urheilussa tietyt pelot ovat arkipäivää aina. Kokenut jääkiekkovalmentaja Risto Dufva näkee työssään merkittävänä kahdenlaisen pelon. Toinen niistä liittyy muiden edessä esiintymiseen, toinen terveyteen.
– Kaikessa urheilussa on läsnä itsensä munaamisen pelko, Dufva alleviivaa.Nykyään Vaasan Sportin päävalmentajana toimiva Dufva on ollut jääkiekossa mukana yli 40 vuotta muun muassa pelaajan, valmentajan ja vanhemman roolissa. Vajaan 58 vuoden elämänkokemuksella hän lausuu havainnon, jonka mukaan ihminen menettää viattoman esiintymisviettinsä jossain vaiheessa kasvaessaan lapsesta aikuiseksi.
– Lapsenahan meillä on suunnaton halu näyttää muille, että me osaamme: ”Isä, isä, äiti, äiti, katso mitä mä osaan”, hän huomauttaa.– Kun alamme ymmärtää lauman olemassaolon ja paikkamme laumassa, alamme pelätä, ettemme riitäkään. Pelkäämme, että lauma tai viiteryhmä hylkää minut, jos epäonnistun. Se häpeän pelko blokkaa aika paljon tekemistä.
Dufvan mainitsema toinen jääkiekkoon olennaisesti liittyvä pelko on fyysisen loukkaantumisen pelko. Se ei ole ollenkaan tavaton, sillä ihmisen yleisimpiä pelkoja on, että itselle tai läheisille sattuu jotakin. Ammattijääkiekkoilija altistaa kuitenkin itsensä joka päivä sille, että jotakin voi sattua.
– Fyysisen loukkaantumisen pelko lähtee ihan sieltä kuolemanpelosta. Erilaisissa lajeissa se on eri tavalla läsnä, kuolemanpelko tai siitä johdannainen kivunpelko, Dufva kuvailee.
– Sulkapallossa sitä ei tarvitse niin pelätä, kun taas moottoriurheilussa vaara vaanii koko ajan. Mitä kovempaa temppua yrittää tai mitä kovempaa vastustaja tulee iholle, sitä suurempi pelko on.
Ei lehtikasan alle piiloon, vaan taisteluun
Pelko voi jäykistää kauhusta kankeaksi, saada saaliin pakenemaan tai sotilaan taistelemaan henkensä edestä.
Tohtori Walter B. Cannonin 1900-luvun alussa kehittämä termi ”taistele tai pakene” kuvaa sitä stressitilaa, joka pitää eläimet hengissä vaaran uhatessa. Vaikka nykyihmistä uhkaa enemmän liikalihavuus kuin leijona, ihmisen aivot reagoivat uhkaavaan tilanteeseen edelleen kuin pedon pelossa kymmeniätuhansia vuosia sitten.
Urheilu on gladiaattorien ja sodan kaukainen sukulainen. On siis jollain tavalla loogista, että kun jääkiekkoa oikein tosissaan aletaan pelata, otteluissa tavoitellaan taistelussa tarvittavaa adrenaliiniryöppyä. Hormonit herättävät kehon fysiologisesti valmiiksi äärirajoilleen: pulssi nousee, pupillit, verisuonet ja keuhkot laajenevat, ruuansulatus hidastuu...
– Se on geneettistä perimää ihan sieltä alkuihmisestä. Se on se sama tunne, kun leijona hyökkää kimppuun, perhe on takana ja ihminen siinä välissä seiväs kädessä. Se taistelumoodi ihmisestä pitäisi piukassa paikassa tulla esiin, eikä piiloutua lehtikasan alle, Dufva sanoo.Dufvan työtä on saada joukkueensa suorittamaan silloinkin, kun epävarmuus ja pelko on ottamassa vallan. ”Mitä jos mokaan, mitä jos menetämme johdon, mitä jos joku taklaa tähän kipeään olkapäähän?”
– Siksihän se valmentaja on siellä välillä niin tiukkana, koska yritämme auttaa urheilijaa, ettei hän pakenisi henkisesti paikalta, vaan ottaisi haasteen vastaan ja pyrkisi parhaimpaansa, Dufva avaa.
Kaikessa valmentaja ei voi auttaa.
– Urheilussa, jossa demonit pitää kohdata, pitää olla joku voima, mikä saa liikkeelle. Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, Dufva on huomannut.
– Väitän, että se on sisäsyntyinen juttu. Ei ole sattumaa, että näyttelijäpiireissä vähän kärjistetysti suvut näyttelevät keskenään. Samalla tavalla on urheilusukuja ja sirkussukuja.
" Ihminen etsii keinoja tehdäkseen elämästä arvokkaan. Teothan meistä tekevät kuolemattomia, lapsien ja tekojemme kautta me jäämme elämään. Harva meistä kuitenkaan niitä tekee."
Ihmisen pitää itse kokea asia arvokkaaksi
Urheilukielessä on nykyään voittamisen himolle muotitermikin, saavutustarve. Lieköhän se vain vanha fraasi ”se voittaa, joka haluaa eniten” puettuna vähän hienompiin vaatteisiin.
– Ihminen etsii keinoja tehdäkseen elämästä arvokkaan. Teothan meistä tekevät kuolemattomia, lapsien ja tekojemme kautta me jäämme elämään. Harva meistä kuitenkaan niitä tekee, Dufva jatkaa.
– Tarkoitan, että tarve ratkaisee kaiken. Rakastunuthan on valmis tekemään mitä vain, että saisi vastarakkautta. Senkaltainen alkukantainen vietti pitäisi syntyä sisältäpäin. Jos todella haluaa Euroopan tai Suomen parhaaksi, tekee kaiken, mihin voi vaikuttaa.
Vaikka moni jääkiekkoilija kokee varmasti mestaruuden voittamisen arvokkaaksi, harva pystyy puristamaan itsestään kaiken jäälle noin 80 kertaa kaudessa ja olemaan läsnä parisataa muuta tapahtumaa päälle.
– Hyvillä pelaajilla on työkalupakissa jotain keinoja, opittuja malleja saada itsensä huononakin päivänä siihen tilaan. Jokainen tietää, että päivät eivät ole samanlaisia. Se valmistautumisprosessi on kilpaurheilun kovin prosessi, kovempi kuin harjoitusprosessi.
Uho titteliotteluissa on pelon louhimista
Urheilijalle erinomainen ominaisuus on saada itsestään paras irti, kun panokset ovat kovimmillaan. Sellainen urheilija se vasta lentäisikin, joka ei pelkäisi lainkaan.
– Mä en usko sitä, ettei pelkää mitään, Dufva keskeyttää tiukasti.
– Kun olen puhunut vaikkapa pelaajien kanssa, jotka ovat pelanneet isoista asioista, kuten Stanley Cupin game sevenissä, eivät he ole kertoneet, että olipa hyvä fiilis. Se on normaalia, että tulee ahdistus.
Dufvan isä oli nyrkkeilyn Suomen mestari. Hän on itse hengittänyt ilmaa saleilla, joissa pyörivät urheilumaailman kovimmat jätkät, ja tavannut titteliotteluiden jälkeen lyötyjä mitalisteja.
– Kamppailulajeissa voidaan lyödä yhdessä ottelussa ura katkolle. Se näkyy siellä saleilla, sen aistii tunnelmassa. Pelko on salaisuus, mistä ei puhuta. Uho titteliotteluissa on pelon louhimista esiin vastustajasta, Dufva kuvailee.
Onnekkaimmat voivat Dufvan mielestä kuitenkin kokemuksen kautta päästä lähelle sitä pistettä, ettei ole mitään pelattävää. Kun ”RD” valmensi Lukkoa vuosina 2012–16, joukkueella oli kausittain kestotunnisteita, joista viimeinen oli #tiedän.
Montrealissa 1976 Lasse Viren tiesi, muistaa Dufva. Neljä vuotta aiemmin Münchenin olympialaisissa edes kaatuminen kesken 10 000 metrin juoksun ei ollut estänyt kestävyysjuoksulegendaa ottamasta omaansa.
– Kaikki muut juoksijat pelasivat häntä vastaan, mutta Viren oli taktisesti, teknisesti ja henkisesti niin varma kyvyistään. Kun muut epäilivät, riitänkö minä, riittääkö tämä, Virenillä oli ne kaikki kullat takana. Ei ollut enää sitä lauman hylkäämisen efektiä.
"Ei ihminen opi ymmärtämään mitään arvokasta ennen kuin se otetaan meiltä pois"
Joillakin ihmisillä kynnys pelätä on korkeampi kuin toisilla, sanoi psykologian yliopistotutkija Markku Penttonen Länsi-Suomessa vajaa vuosi sitten (LS 2.5.2020). Koronavirus on ylittänyt keskimääräistä korkeammankin kynnyksen.
– Maailmassa kuolee joka vuosi nälkään miljoonia ihmisiä, viidessä vuodessa enemmän kuin toisessa maailmansodassa. Mutta meidän ei tarvitse pelätä sitä, koska se ei tule meidän omalle takapihallemme. Tämä korona ei erittele, vaan tulee meidän kaikkien iholle. Pelkäämme, että minä voin olla se seuraava, jääkiekkovalmentaja Risto Dufva pohtii.
Penttosen mukaan ihmiset pelkäävät eniten asioita, jotka tuottavat omaan elämään isoja muutoksia. Koronavirus on muuttanut jollain tavalla melkein jokaisen ihmisen elämää, kun valtiojohdot ovat sulkeneet ennennäkemättömällä tavalla kokonaisia yhteiskuntia.
– Sydän- ja verisuonitauteihin kuolee Suomessa yli 10 000 ihmistä vuodessa, kymmenittäin joka päivä, mutta ei se riitä laukaisemaan samanlaista pelkoreaktiota. Koululiikunnan lisäämisellä olisi selvä yhteys monenlaisten sairauksien ehkäisyyn, mutta ei se laukaise samanlaisia toimia, mitä tämän koronan kanssa nyt on nähty, Dufva huomauttaa.
– Ja korostan, etten halua vähätellä koronaa. Tämä on karmeaa aikaa.Koronavirus säikäytti ihmiskunnan keväällä 2020, koska homo sapiensilla ei ollut keinoa tuntemattoman voittamiseen.
Koronaviruspandemia on tuonut Dufvalle mieleen, millaisen pelkoreaktion immunikatotauti AIDS aiheutti 1980-luvulla. Vaikka tutkijat ovat arvioineet AIDSin aiheuttavan hi-viruksen tarttuneen apinoista ihmisiin Afrikassa jo yli sata vuotta sitten, länsimaissa tautiin havahduttiin vasta, kun se alkoi levitä aggressiivisesti Euroopan ja Yhdysvaltojen suurkaupungeissa.
Lääketiede ei vieläkään osaa poistaa hi-virusta ihmisen elimistöstä, mutta lääkityksen ansiosta kuolleisuus on saatu kuriin. Dufva ennusti varmanoloisesti jo viime keväänä, että ihminen tulee löytämään koronavirukseen ja COVID-19-tautiinkin lääkkeen. Nyt vuosi koronaepidemian räjähtämisen jälkeen rokotukset ovat päässeet vaihtelevasti vauhtiin.
– Maailma on täynnä tauteja, joita ei ole saatu tältä pallolta pois, mutta joihin löytyy joku rokote tai lääke. Se antaa meille tunteen, että ne ovat jollain tavalla hallinnassa. Se on se tunne, mikä sitä pelkoa jollain tavalla suitsii.25-vuotinen valmennusura on opettanut Dufvalle pelosta yhtä ja toista, mutta hän korostaa, ettei ole virologi, epidemiologi tai mikään muukaan lääketieteen asiantuntija.
– Mutta onhan tässä tullut kohta melkein 60 vuotta heiluttua, tokaisee Dufva, joka täyttää toukokuussa 58 vuotta.
– Sillä kokemuksella olen sinänsä sitä mieltä, että ehkä tämä korona vähän devalvoi työn hintaa, elämän arvotuksia ja pistää meidät miettimään, miten kohtelemme tätä maapalloa. Ei ihminen opi ymmärtämään mitään arvokasta ennen kuin se otetaan meiltä pois.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.