On mahdoton ajatus, että Saku-Pekka Sundelin unohtaisi, mitä tapahtui pääsiäisenä 2020.
Raumalta kotoisin oleva urheilutoimittaja makasi lastenhuoneen lattialla ja oli varma, että hän kuolee.
Sundelinia pyörrytti, vapisutti ja hikoilutti, ja hänen sydämensä hakkasi lujaa.
Aivoinfarkti, hän ajatteli.
Mies kiidätettiin helsinkiläiseen Haartmanin sairaalaan, missä hän sai sekä rauhoittavia lääkkeitä että diagnoosin. Ei sentään aivoinfarkti, mutta raju paniikkikohtaus.
– Tilanne tuntui kauhealta. En suosittele kenellekään, Sundelin sanoo nyt.
– Se helpotti vähän, kun sairaalassa sanottiin, että kyse on paniikkikohtauksesta.
Kohtaus ei edes jäänyt ainoaksi, ja Sundelin joutui jäämään lopulta sairauslomalle. Pian hän palasi töihin, mutta joutui jäämään uudelleen pois.
Lopulta hän puhalsi pelin poikki ja jäi vuodeksi virkavapaalle. Sundelin tajusi, miten puhki hän oli.
– Aika paljon tuli tehtyä töitä, ja siihen edellisen vuoden loppuun osuivat vielä ne Huuhkajien karsinnat, joista ne menivät kisoihin. Tuli matkustettua hirvittävän paljon, Sundelin kertaa.
– Se oli alkanut jo kirjeenvaihtaja-ajoista. Sitten tuli lapsi, eikä tullut senkään vertaa palauduttua. Onneksi keho on aika viisas, ja se vetäisi lopulta maanpinnalle. Kirjaimellisesti.
Kirjeenvaihtajana koko ajan töissä
Aikanaan Pallo-Iiroissa Ykkösen tason pelaajaksi noussut Sundelin pääsi 2010-luvun alussa suorastaan unelmatyöhönsä. Hänestä tuli Ilta-Sanomien kirjeenvaihtaja, joka seurasi Lontoosta käsin englantilaista jalkapalloa.
Hän vietti Britanniassa kolmen vuoden pätkän, joista viimeisen yksinään. Viimeistään silloin työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyivät, jopa katosivat.
Tilanteen hän tajusi jo tuolloin. Kun kirjeenvaihtajarypistys oli päättynyt, Sundelin totesi kesällä 2013 Länsi-Suomen haastattelussa, että hän tulee kaipaamaan Lontoota, muttei elämäänsä Lontoossa.
Mies oli kunnianhimoinen ja halusi tehdä työnsä hyvin. Ehkä liiankin hyvin.
– Se jakso antoi mulle hirveän paljon. Se oli tärkeää aikaa elämässä, ja mä olen hyötynyt siitä urallani, Sundelin painottaa.
Britanniassa opitut työtavat seurasivat mukana Suomeenkin.
– Journalismi on kuitenkin niin kokonaisvaltaista. Se on intohimoammatti. Jos jossain on uutinen, siitä tehdään juttu.
Maailma hektistyy koko ajan vauhdilla
Verkon uutiskilpailu korostaa entisestään sitä, että asialleen omistautunut toimittaja on aina töissä – jos ei muuta niin henkisesti. Sundelin tietää hyvin, ettei hänen tarinansa ole ainutlaatuinen.
Siksi hän onkin siitä valmis kertomaan.
– Sehän tässä huolestuttavinta onkin, että en ole ainut. Tämä on huolestuttava ilmiö, ja tästä pitäisi puhua paljon enemmän. Tämä maailma hektistyy koko ajan, Sundelin toteaa.
– Itse olen nyt oppinut vetämään rajoja. Olen käynyt kolme vuotta psykoterapiassa, ja sitä kautta olen oppinut tutkailemaan itseäni. Nyt ehkä osaan pysähtyä ennen kuin mennään seinää päin.
Sen lisäksi, että Sundelin suhtautui työhönsä intohimoisesti, hänen elämässään oli kolme vuotta sitten paljon muutakin.
Perhe oli kasvanut toisella lapsella, ja lehtitoimittajan töiden ohella hän kirjotti kirjaa. Vuodet kirjeenvaihtajana olivat luoneet pääoman, jonka Sundelin pääsi laittamaan kansien väliin. Syntyi Brittifutis – Englantilaisen jalkapallon tarina, jota lopulta kiiteltiin ja kehuttiin.
Se ilmestyi elokuussa 2020 ja sai lopulta kunniamaininnan Vuoden urheilukirjaa valittaessa.
Palaute oli niin hyvää, että kirjan kustantanut Tammi pyysi jatko-osaa eli vastaavaa suomalaiseen jalkapalloon keskittyvää teosta.
– Mua pyydettiin aika nopeasti Brittifutiksen jälkeen tekemään toinen kirja, mutta sanoin heti, että ei pysty, Sundelin valottaa.
Toinen kirja oli vain pakko tehdä
Hiljalleen mieli kuitenkin muuttui. Siitä todisteena keskiviikkona julkaistiin Sundelinin toinen jalkapallokirja, joka sai nimen Suomifutis – Suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä.
Sitä Sundelin ei enää kirjoittanut lehtityönsä ohessa vaan virkavapaanasa aikana. Mutta kun taustalla olivat rajut kokemukset, arveluttiko lähteä uuteen kirjaprojektiin?
– Arvelutti, mutta jotenkin se piti tehdä, Sundelin vastaa.
– Brittifutis antoi mulle kortit käteen. Tammi ilmoitti, että tee millainen kirja haluat. Siksi se oli vähän pakko tehdä, mutta kyllä se arvelutti. Mulla on nyt viiteen vuoteen osunut kaksi lasta, kaksi kirjaa ja yksi burnout.
Jalkapalloihminen Lukon ja Rauman perinnöllä
Suomalaisen jalkapallon Sundelin tuntee taatusti hyvin. Suvun perintö ja kasvuuympäristö Raumalla olisivat voineet herättää kipinän jääkiekkoon, sillä Sundelinin isoisä on yksi Lukon perustajista ja hänen isänsä on voittanut Lukossa SM-pronssia.
Rakkaus roihahti kuitenkin jalkapalloon, jota Sundelin pelaa edelleen. Laji on antanut hänelle työn, ja tuorein rooli on vie miehen kentän laidalle kahden jalkapalloharrastusta aloittelevan lapsen isänä.
– Jos puhutaan yleisellä tasolla, tämän kirjan kirjoittaminen tavallaan vähän pelotti, Sundelin paljastaa.
– Englantilainen jalkapallo on kaikille kaukainen rakkkaus, mutta tämä tulee paljon lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat tuolla tuulipuku päällä kaikessa säässä.
– Mietin, olenko oikea henkilö kirjoittamaan tällaista. Lopulta ajattelin, että olen ollut jalkapallossa mukana niin monessa roolissa, että ehkä mulla on kannuksia kirjoittaa kirja suomalaisesta futiksesta.
Rauma ja Pallo-Iirot tärkeässä roolissa
Vaikka Sundelin ei ole asunut Raumalla enää pariinkymmeneen vuoteen, juuriaan hän ei selvästikään ole unohtanut.
Pallo-Iirojen pipo istuu edelleen hänen päähänsä jopa haastattelutilanteessa, ja sosiaalisessa mediassa Sundelin perkaa myös kasvattajaseuransa asioita, vaikka ne ovat varsin kaukana Ilta-Sanomien jalkapallotoimittajan työstä.
Pallo-Iirot ja Rauma ovat isossa roolissa myös tuoreessa kirjassa. Haastateltujen joukossa ovat esimerkiksi Pallo-Iirojen monivuotinen toiminnanjohtaja Kaija Savunen, nykyään AC Oulun valmennusryhmään kuuluva Jussi-Pekka Savolainen sekä Länsi-Suomen päätoimittaja Janne Rantanen.
Kirjan kuvakoosteesta löytyy esimerkiksi kesältä 1980 peräisin oleva otos, joka muistuttaa Rauman Pallon ja Queens Park Rangersin kohtaamisesta.
– Itselleni tärkeä juttu oli kaivaa oma juniorivalmentajani Suomalaisen ”Pepe” (Pertti), jota en ollut nähnyt 30 vuoteen. Vähän jännitti tavata hänet, mutta se oli hieno kokemus, Sundelin kuvailee.
– Rauma esiintyy monessa luvussa. Jalkapalloseurassa on se hieno juttu, että vaikka olen parikymppisenä muuttanut pois ja monet siteet Raumalle ovat valitettavasti katkenneet, niin se side säilyy. Se seura ei poistu mihinkään.
Kulttuuria on, mutta se on omantakeista
Kuten kirjan nimikin kertoo, Sundelin lähtee etsimään suomalaista jalkapallokulttuuria – ja myös sen löytää. Se on vain omantakeista.
Siihen liittyvät pitkä harjoituskausi, treenit sisähalleissa, ratkaisupelit loka-marraskuun räntäsateessa sekä pelitauot keskellä kuuminta kesää, koska silloin ihmisten pitää päästä mökeille.
– Haluan meidän jalkapallostamme sanoa sen, että ihan turha sitä on verrata johonkin muuhun. Ei meidän pidä kilpailla sen kanssa, miltä Arsenal–Liverpool näyttää, Sundelin huomauttaa.
– Äijänsuolla saadaan makkarantuoksu nenään ja nähdään tuttuja. Se ajaa eri asian. Se on paikallista jalkapalloa.
Futiskentälle stressi ja murheet eivät seuraa
Siitä Sundelin aikoo tulevanakin kesänä nauttia. Ja myös työnteosta.
– Olen nyt ollut tammikuusta asti taas töissä, enkä ole 15 vuoteen nauttinut työstäni näin paljon. Suosittelen virkavapaata kaikille, jos se vain on mahdollista, Sundelin painottaa.
Sen enempää hän ei muita halua neuvoa, mutta omista kokemuksistaan hän on valmis puhumaan.
Sairastumisestaan hän kertoo avoimesti myös kirjansa pitkässä esipuheessa.
– Sen haluan erityisesti kertoa, että jalkapallon pelaaminen oli koko parantumisprosessissa aivan erityisen tärkeää. Futiskenttä on paikka, jonne mulla ei ole ikinä mahtunut yhtään siviilielämän murhetta tai stressiä. Siellä yrittää vain ratkoa seuraavaa pelitilannetta. Ja sitä seuraavaa, Sundelin kuvailee.
– Jalkapallon pelaaminen on ihana, turvallinen tila, jossa kaikki ahdistus ja stressi ovat poissa. Jos ikinä kyllästyn jalkapalloon, olen kyllästynyt elämään.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.