Sami Vahanto valmentaa nykyään FC Rauman 2009 ja 2010 syntyneitä poikia. Kuva: Juha Sinisalo
– Hienoa! Nääääiiin just!
Valmentaja Sami Vahannon ääni raikaa Äijänsuon jalkapallo- stadionilla, kun FC Rauman vuosina 2009 ja 2010 syntyneiden poikien harjoitukset ovat käynnissä.
Toisella puolella kenttää Riku Vahanto ei vedä harjoitusta yhtä äänekkäästi, mutta kun päästään kentältä kahvikupposen ääreen, hänellä on todella painavaa sanottavaa.
Raumalaisveljekset ovat erittäin huolestuneita siitä, miten harrastavat lapset voivat. Tai heidän valmentajansa ja vanhempansa.
– Se, mikä tässä huolestuttaa kaikista eniten, on, että kaikilla on kauhea kiire. On se sitten koulu, työelämä tai harrastaminen. Se on tämä yhteiskunta, joka luo paineita, Riku Vahanto näkee.
”Kilpailu on valutettu ihan liian alas”
Jos rajataan huoli junioriurheiluun ja -jalkapalloon, Vahannot ovat huolissaan siitä, että nuoret palavat loppuun ja jättävät harrastuksen liian aikaisin.
– Toiminta on liian tavoitteellista, liian kilpailuhakuista, liian tuloskeskeistä ja liian negatiivista. Nuorilla lapsilla on kovat paineet onnistua, eivätkä kaikki kestä tai ole valmiita kestämään niitä.
– Tämä on mennyt ihan liian rajuksi, kun jo 10-vuotiaista ruvetaan puhumaan, mihin heitä pudotetaan. Kilpailu on valutettu ihan liian alas.
Jos lasten valmentajat alkavat leikkiä oman elämänsä Pep Guardiolaa tai Jose Mourinhoa ja istuttavat voitonhimossaan heikoimpia pelaajia pelitolkulla vaihtopenkillä, ollaan Vahantojen mielestä pahasti metsässä.
– Me näemme niin, että tässä iässä pitää pystyä mahdollisimman paljon ruokkimaan innostuneisuutta. Täytyy pystyä pitämään mukana myös ne, jotka ottavat kehitysaskelia myöhäisemmällä iällä, etteivät ne pojat ole siinä vaiheessa jo kadunkulmissa notkumassa.
FC Raumassa kuormaa on pyritty pitämään kurissa muun muassa niin, että harjoitusmäärät ovat maltillisia. Näin pelikaudella 13–14-vuotiailla esimerkiksi 2–3 kertaa viikossa, ja pelit päälle.
– Aikaa pitää jäädä myös muihin harrastuksiin tai perheen ja kaverien kanssa olemiseen. Lähtökohta on se, että harjoituksiin tulee ja harjoituksista lähtee iloisia poikia.
”Miksi loisimme lapsille lisää paineita?”
Toisaalta valmentajat sanovat myös, että tietynlainen kilpailu kuuluu jo nuortenkin urheiluun.
FC Raumassa halutaan korostaa liikunnasta nauttimista ja jalkapallon iloa, mutta eivät Vahantojen joukkueen pojat olleet kovin iloisia, kun haastattelua edeltäneessä P14 Kakkosen pelissä oli tullut TPS:ltä takkiin 10–1.
Lapset haluavat myös laskea maaleja ja pelata otteluiden voitosta. Kyllä tuloksillakin joku merkitys on, ainakin näille pojille.
FC Rauma lunasti viime syksynä paikan P13-ikäluokan Ykkösessä, kun se kukisti nousukarsintaottelussa IFK Mariehamnin vieraskentällä Ahvenanmaalla.
Se oli laivamatkoineen kaikkineen nuorten futarien maailmassa varmasti kuin isompikin finaali.
Jonkinnäköistä jännitystä ja paineitakin takuulla oli, mutta olennaista on se, miten ne käsitellään aikuisten kanssa.
– Ei ottelupalaverissa ollut puhettakaan, että on pakko voittaa. Puhuimme hienosta mahdollisuudesta ja siitä, että kävi miten kävi, olette huomenna samoja poikia, kun heräätte hotellista. Miksi minä tai vanhemmat loisimme ylimääräisiä paineita lapsille? Sami Vahanto sanoo.
Hän kertoo saaneensa joululahjaksi vaimolta kirjan ”Myötätuntoinen valmennus”. Siitä lähtee kaikille lämmin lukusuositus.
– Totta kai tässä touhussa pitää tietyssä määrin vaatiakin, mutta ihminen on sellainen, että jos kovasti toista kannustaa ja tsemppaa, niin kyllähän ihminen siitä innostuu.
– Siitä voisi valmentajien lisäksi esimiesasemassakin moni ammentaa. Kun ihminen voi hyvin, hänestä saa yleensä parhaan irti.
Suurin palkinto morottavat jätkät
Riku Vahanto ottaa esiin, miten jääkiekon SM-liigassa pelaavan Pelicansin valmentaja Tommi Niemelä korostaa ainakin julkisuuteen päin hänen mielestään hyviä asioita.
– Hän painottaa, että haluamme vain kehittyä ja tulla paremmiksi. Sitä mekin tässä yritämme. Tämä juttu tässä ympärillä on niin paljon tärkeämpi kuin yksittäiset pelien tulokset.
Kun FC Rauman silloinen valmennuspäällikkö Kari Ojanen vuonna 2014 houkutteli Rikun mukaan Rasmus-poikansa joukkueen taustajoukkoihin, kyseinen porukka oli FC Rauman nuorin ikäkausijoukkue. Nyt sama joukkue on FC Rauman vanhin ikäluokka.
Se kuvaa hyvin, että ”tässä jutussa” ei ole kysymys vain peleistä ja jalkapallosta, vaan paljon puhutusta matkasta: lapsien kasvamisesta ja yhteisistä kokemuksista.
– Henkilökohtaisesti mulle suurin palkinto valmentamisesta on se, kun menen vaikka Cittarille ja siellä pojat tulevat vastaan kädet pystyssä, että moro, mitä sulle kuuluu. Kun näistä pojista kasvaa hyväkäytöksisiä nuoria jätkiä, niin jotain on mennyt oikein.
Riku Vahanto haluaa kehua Venla-tyttärensä pesäpallojoukkueen Riikka Louttia esimerkillisenä juniorivalmentajana. Kuva: Juha Sinisalo
Lasten oppimisen seuraaminen koukuttaa
Toki myös poikien kehittyminen jalkapalloilijoina on valmentajalle palkitsevaa.
Sami Vahanto lähti mukaan juniorivalmennukseen syksyllä 2020, kun velipojan sinnikäs maanittelutyö toi vihdoin tulosta. Ja pitihän sitä veljenpojalle annettu lupauskin lunastaa.
Pallo-Iirojen pitkäaikainen pelaaja oli ehtinyt toimia vastuuvalmentajana Iirojen reservijoukkueessa ja apuvalmentajana edustusjoukkueessa, kunnes halusi vetää happea nousukauden 2018 jälkeen.
– Aika äkkiä jäin taas koukkuun kiinni. Antaa itsellekin paljon, kun näkee lapsien oppivan ja menevän eteenpäin. Ja väitän, että pystyn antamaan kotona perheellekin enemmän, kun käyn välillä kentällä.
Tässä välissä isät haluavatkin lähettää kiitokset kotiin, että saavat käydä toteuttamassa intohimoaan.
Jos on nuorilla omat kiireensä, ei se aina ole ihan helppoa sovittaa yhteen myöskään otovalmentamista, perhe-elämää ja töitä, varsinkaan vuorotöitä.
FC Rauman joukkueessa asiaa avittaa se, että valmennustiimiin kuuluvat myös Seppo Elo, Lauri Gustafsson ja fysiikkavalmennuksesta vastaava Tomi Vahanto. Omat menotkin järjestyvät.
Valmentajien ei pitäisi joutua maksumiehiksi
Menoista puheenollen, palataanpa vielä siihen yhteiskunnan hektisyyteen.
Jos ei nyt koko nykyistä maailmanmenoa lähdetä aikatauluttamaan uusiksi, niin mitä pieniä konkreettisia muutoksia urheiluseuroissa voitaisiin tehdä.
Riku Vahanto toivoo, että vapaaehtoisia seuratoimijoita pystyttäisiin tukemaan, huomioimaan ja kiittämään paremmin.
Hän heittää ilmoille ajatuksen, että seurat panostaisivat enemmän esimerkiksi henkisen valmentajan tyyppiseen henkilöön, joka toimisi valmentajien keskustelutukena.
Raha ei raumalaisen mielestä itsessään ole ratkaisu.
Voi käydä jopa niin päin, että ammattivalmentajien palkkaaminen ruokkii tavoitteellisuutta ja kilpailullisuutta tai toisaalta valmentajat uupuvat kasvavan työsarkansa alle.
– Mutta ei sen niinkään pitäisi mennä, että valmentajat joutuvat maksamaan hirveän hinnan taloudellisesti ja henkisesti siitä, että saavat valmentaa, Vahanto painottaa.
Kärppätien katispeleihin kuskattiin porukkaa pakettiautolla
Intohimo jalkapalloon ja urheiluun kylvettiin Vahannon veljeksiin jo nuoruudessa Kappelinluhdassa.
Kärppätien pihapeleihin kuskattiin toisinaan kavereita pakettiautolla Samppusista saakka.
Isoveli Samilla ja pikkuveli Rikulla on viitisen vuotta ikäeroa, mutta niin vain pikkuvelikin lyötiin ”katiksessa” vaikka sitten maaliin seisomaan.
– Se oli sitä kultaista aikaa, kun ei ollut vielä kännyköitä ja segoja.
Riku Vahanto lopetti jalkapallon C-junioreissa, mutta mainitsee, että ehti voittaa E-junnujen epävirallisen Suomen mestaruuden. Vuonna 1983 syntyneiden joukkueessa pelasivat muun muassa sittemmin ammattilaisiksi asti edenneet Kimmo Hörkkö ja Jussi Aalto.
Sami Vahanto pelasi pidempään.
Hänen kanssaan samassa -78-ikäluokkassa pelasivat junioreissa muun muassa komean jääkiekkouran tehnyt Sami Torkki ja jalkapallokentiltä tuttu värikäs Tommi Suoknuutti.
”Pikkis” pelasi Pallo-Iirojen paidassa Ykköstä, Kakkosta ja Kolmosta monta sataa matsia. Peli- uransa hän lopetti Someron Voiman paidassa vuonna 2008.
Siinä missä Sami jatkoi peliuran jälkeen lajin parissa valmentajana, Riku toimi hetken verran huoltajalegenda Lasse ”Topi” Saarilehdon apuna edustusjoukkueen taustajoukoissa.
– Kyllä se intohimo sieltä lapsuudesta on jäänyt. Jollei futis olisi joskus niin paljon kiinnostanut, en olisi Iirojen huoltajaksi lähtenyt.
Jos raumalainen UKP ei olisi joutunut lyömään pillejä pussiin, laji voisi tänä päivänä olla toinenkin.
Riku Vahanto nimittäin vihelsi muutaman kauden isänsä luistimenjäljillä tuomarina kaukalopallon SM-sarjaa. Esa Vahanto puhalsi pelejä vuosikaudet.
– Siitä juttu olisi muuten pitänyt tehdä. Olisi meinaa tarinoita.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.