Jos kaikkien aikojen raumalaisia urheilijoita aletaan laittaa järjestykseen, Teppo Rastion nimi on korkealla. Ehkä jopa ensimmäisenä.
Rastio oli aikanaan kolmen lajin maajoukkueurheilija, kolminkertainen Suomen mestari, olympiakävijä ja seitsenkertainen MM-edustaja.
Yksi mestaruuksista oli Lukon vuoden 1963 historiallinen SM-kulta.
– Joku sanoi joskus, että jos ajatellaan Lukkoa, ensin tulee Rastio, sitten ei tule ketään, sitten ei tule vieläkään ketään, ja sitten tulevat Möllit ja muut, Rastiosta kirjankin kirjoittanut Pekka Wallenius muistelee.
– Kaikessa vaikuttavuudessaan Teppo on ollut ylivoimainen ykkönen. Todella merkittävä persoona.
Maanantaina raumalainen urheiluyhteisö sai Rastiota koskeneen suruviestin. Rastio oli kuollut 89 vuoden iässä.
– Oleellisia asioita Tepossa olivat tietenkin kiekkoura ja valmennusura, mutta vähintään yhtä tärkeä asia ovat nämä olosuhteet, Wallenius painottaa.
– Ilman Teppoa ei olisi tullut jäärataa ja ilman Teppoa ei olisi jäähallia. Jos hän ei niitä ihan rakentanut niin melkein.
Urheilun multilahjakkuus
Rastio syntyi Naantalissa 15. helmikuuta 1934, mutta isänsä töiden takia hän raumalaistui jo kahden vanhana. Parhaiten mies muistetaan luonnollisesti jääkiekkoilijana, mutta lajivalikoimaan kuuluivat myös yleisurheilu, hiihto, jalkapallo ja jääkiekko.
– Teppo oli multilahjakkuus urheilussa. Hän olisi ollut kansainvälisen tason yleisurheilija, jos olisi valinnut yleisurheilun, Wallenius näkee.
Yksilölajeissa Rastion seura oli Rauman Työväen Urheilijat, jalkapallossa ja jääpallossa Iirot. Jääkiekkoon ja Lukkoon hän päätyi lopulta Reijo Kanervan mukana.
Tuolloin elettiin talvea 1950–51 eli Rastio oli vain 16-vuotias.
– Hämeenlinnassa oli jääpallomatsi, jossa minun piti olla pelaamassa, mutta rippikouluikäistä sälliä ei uskallettu ottaa mukaan. Kanervan ”Reka” sanoi, ettei hänkään lähde ja tultiin sitten Lukon treeneihin. Mehän oltiin ihan ylivoimaisia luistelussa. Siitä se sitten lähti, Rastio muisteli Raumalaisessa julkaistussa haastattelussa helmikuussa 2017.
Leijonien kapteeni
Vain vuotta myöhemmin eli 1952 Rastio oli päästä 17-vuotiaana Oslon olympialaisiin, mutta miehen umpisuoli päätti toisin.
Se puhkesi ja esti esiintymisen ensimmäisissä talviolympialaisissa, joissa jääkiekko oli lajina. Olympialaisten tunnelman Rastio pääsi lopulta kokemaan vuonna 1960 Squaw Valleyn kisoissa.
Jääkiekon MM-kisoissa Rastio esiintyi seitsemän kertaa ja toimi vuonna 1962 Leijonien kapteenina.
Hän pystyi murtautumaan MM-kisoihin jopa aikana, jolloin Lukko ei pelannut SM-sarjassa. Oli täysin poikkeuksellista, että arvokisoihin mentiin Suomensarjasta, mutta vuonna 1954 Tukholmaan mentiin.
Rastion valinta oli sikälikin historiallinen, että koskaan aiemmin kisapelaajia ei oltu valittu Helsinki–Tampere–Hämeenlinna-akselin ulkopuolelta.
Kolmen SM-kullan mies
Kukkaan ”Eetu” puhkesi kuitenkin Tampereella, jonne hän suuntasi opintojensa takia. Rastio luki itsensä rakennusmestariksi ja siirtyi siksi edustamaan Ilvestä.
Jakso Tampereella toi kaksi Suomen mestaruutta, mutta tie vei takaisin Raumalle. Ja menestykseen, sillä Rastio pääsi vuonna 1963 nostamaan Kanada-maljan ilmaan myös Lukon paidassa.
– Pelaajana hän oli kettumaisen ovela, ja hänellä oli aivan julmettu pelisilmä. Hän näki koko kentän. Hän oli syöttökone, joka laati kentällä taktiikan, millaista peliä pelataan, Wallenius muistelee.
Ilveksessä Rastio pelasi hyökkääjänä, ja hän saikin Lynces Academicin parhaan hyökkääjän patsaan 1957 ja 1959. Siirto takaisin Lukkoon oli samalla siirto puolustajan paikalle.
– Hän pelasi mitä paikkaa halusi, Wallenius huomauttaa.
– Hänen vahvuutensa oli luistelu – se oli niin jumalattoman hyvää. Isakssonin Esa oli vastaava, mutta onko sen jälkeenkään Lukossa ollut yhtä hyvää luistelijaa? Peli on tietysti toinen tänä päivänä, kun pelataan ihan eri lajia.
Viimeiset SM-sarjapelinsä Rastio pelasi kaudella 1970–71. Tuolloin hän oli jo mukana työelämässä, mutta ehti vetää pelipaidankin ylleen vielä 11 kertaa.
Samoihin aikoihin mies oli käynnistämässä myös jääkiekon veteraanitoimintaa Suomessa.
Urheilupaikkarakentaja
Urheilusta hän ei joutunut luopumaan töissäkään. Jo Ilveksen-aikoinaan Rastio oli Tampereen kaupungin palveluksessa rakentamassa niin Tammelan hyppyrimäkeä kuin maamme ensimmäistä tekojäätäkin.
Kokemukset Tampereelta veivät Rastion mukaan Rauman tekojääratahankkeeseen ja vielä avainrooliin. Varsinaisesti Rastio oli tuolloin Rauma-Repolan palveluksessa, mutta yhtiön panos tekojään ja jäähallin syntymiseen oli tuolloin suuri.
– Jos ajatellaan, mikä merkitys Rastiolla raumalaiseen urheiluun oli, niin ei se jäänyt jääkiekkovaikuttamiseen. Hän vaikutti tosi pitkään myös Iirojen puolella ja oli myös liikuntalautakunnassa mukana, Wallenius huomauttaa.
Vuonna 1971 eli peliuran päättymisen aikaan Rastio valtuutettiin Turun ja Porin läänin alueella veikkausvoittovaroin rakennettujen laitosten rakennustarkastajaksi.
Raumalla varoja saatiin monen muun kohteen ohella myös jäähalliin, jota hän oli itse konkreettisesti rakentamassakin.
– En tietenkään ole voinut vaikuttaa rahojen jakamiseen, mutta olen pystynyt antamaan neuvoja. Kokemusten kautta on voinut auttaa suunnitteluvaiheessa. Varsinkin jäähallin laajentamisessa ja peruskorjauksessa kaupungin on ollut hyvä saada vinkkejä siitä, miten muut ovat asioita tehneet, Rastio kertoi Walleniuksen kirjoittamassa kirjassa Numero 4 – Teppo Rastio.
Äijänsuolle uusi nimi?
Suunitelmat Äijänsuon urheilukeskuksesta teki Kauko Linko 1950-luvun lopulla Rauman kaupungin tilauksesta. Ensimmäisenä aloitettiin jalkapallostadionin rakentaminen, mutta tekojää valmistui lopulta jopa sitä nopeammin.
Rastio oli tavalla tai toisella mukana kaikkien suorituspaikkojen rakentamisessa.
– Harri Syväsalmi eli Suekin entinen pääsihteeri on ehdottanut, että Äijänsuon jäähalli pitäisi nimetä Teppo Rastion areenaksi. No, nyt se saanut sponsorinimen eikä siltä tieltä ole paluuta, mutta omasta mielestäni Syväsalmen ehdotus oli todella hyvä, Wallenius toteaa.
– Olen itse ehdottanut kaupungille, että Äijänsuosta pitäisi tehdä Teppo Rastion liikuntapuisto. En saanut sitä läpi, mutta nyt meinaan pistää asian eteenpäin.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.