Perjantain 29.5. Länsi-Suomessa on juttu ultrajuoksua harrastavasta Miika Lahtelasta. Rauman Palomiesurheilijoita edustava Lahtela taisteli viime viikonloppuna voiton raastavalta 160 kilometrin NUTS Karhunkierrokselta. Lue Lahtelan matkakertomus siitä, miten hän onnistui puristamaan maaliin kivuista, mahakrampeista ja jättiläiskäärmeistä huolimatta.
"Ilma oli kaunis ja lähtöalueen komeat puitteet loivat jännittävän kisatunnelman, mutta tuleva matka hirvitti. Lähtötorven kajahdettua, väkijoukon kannustamana ja Siivarin Heikin johdolla lähdimme hiljalleen kohti Valtavaaran huippuja. Lähdin etenemään rauhallista vauhtia, kunnioittaen matkan pituutta ja haastavaa reittiä. Alussa reitti kulkee osittain laskettelurinteessä ja rinteen lähimaastossa, jossa oli vielä reilusti lunta.
Polku oli tosi teknistä Valtavaaran paikkeilla ja mieleen pursusi väkisin ajatus paluumatkalla edessä olevasta tuskasta. Heti alkumatkasta hairahdettiin pienellä sakilla reitiltä, onneksi huomattiin töppi nopeasti noin 50 kilometrin jälkeen, eikä mitään ratkaisevaa päässy syntymään. Arvelin olevani tuossa vaiheessa vielä kympin sakissa.
Konttasen huoltopisteellä 7,5 km:n kohdalla lisäsin vähän täydennystä juomapulloihin, otin kouralisen sipsejä ja jatkoin matkaa aika nopeasti, koska seuraava pätkä juuman huoltoon oli vain 14 kilometriä. Olen kotoisin Pelkosenniemeltä, joten minulla oli pienimuotoinen kotikenttäetu huoltojoukkojen suhteen. Minua oli tullut avustamaan täti miehensä kanssa ja tietenkin äitee. Huollot sujuivatkin kuin rasvattu.
Olin laittanut kellon hälyttämään 45 minuutin välein, mikä merkitsi ateria aikaa. Ajattelin, että loppumatkasta saattaisi mieli olla niin syvissä vesissä, ettei välttämättä muuten huomaisi tankata energiaa ja nestettä.
Matka Juumaan taittuikin nopeasti ja huollossa ei paljon täydentämistä ollutkaan. Huollon jälkeen löydettiin Juvalan Markuksen kanssa yhteinen vauhti. Toi hommaan turvallisuuden tunnetta, kun ei tarvinnut hämärässä mettässä yksin poukkoilla. Vauhti oli sen verran mukavaa, että ohittelimme muutamia kanssakilpailijoita. Sovittiin Markuksen kanssa, että pyritään mahdollisimman nopeaan stoppiin Oulangassa 53 kilometrin huollossa, ettei paikat pääsisi jumiutumaan.
Kyllähän se yllätti, kun kysyttiin että kuinka kaukana kärki menee, niin vastaus oli, että kärki on täällä. Heikillä oli tullut vatsan kanssa ongelmia ja hän oli joutunut lepäämään pitkän tovin. Kertoi, ettei ollut saanut pysymään muuta sisällä kuin lasillisen maitoa ja senkin vasta nyt huollossa. Sinnikkäästi Heikki lähti kuitenkin matkaan toisen juoksijan kanssa, minä ja Markus kohta perään. Saimmekin kaksikon kilometrin sisällä kiinni ja jatkoimme jonkin matkaa neljästään, mutta Heikin ongelmat jatkuivat ja pian siirryimme Markuksen kanssa kärkeen. Tuossa vaiheessa ei käynyt pienessä mielessäkään, että kärkipaikka voisi säilyä maaliin asti. Olihan matkaa jäjellä vielä reippaasti yli sata kilometriä.
Matka jatkui Markuksen kanssa vuorovedoin kohti Hautajärven luontotaloa. Noihin aikoihin alkoi pienimuotoiset vatsavaivat – kaasuntuotanto on, ulostulo off – jonka seurauksena päädyin hillitsemään energian syöntiä. Myös Markuksella oli vatsan kanssa ongelmia. Sovittiin silti, että Hautajärven huolto mennään samalla taktiikalla kuin Oulangassakin. Kunnat ja läänit vaihtuivat ja väsymys alkoi painaa. Tuossa vaiheessa oltiin käyty toisten historiikki sen veran hyvin läpi, että ajauduimme olemaan hiljaa. Hetkeä myöhemmin vapauttava jyräys vavisutti Sallan maaperää, mikä merkitsi että minulla energian syönti normalisoitui.
Hautajärven kääntöpaikalla huolto sujui taas todella hienosti, kiitos siitä joukoille. Sämpylää tuli eteen ja banaanikin oltiin miltei pureskeltu valmiiksi. Siinä vaiheessa kisassa kolmantena oleva Mikael Heerman tuli myös huoltoon. Reppu täyteen nestettä ja energiaa, painoa noin 4,5 kiloa ja liikkeelle. Pölijyyksissäni päästin mieleen ajatuksen, että puolet matkasta olisi vielä jäljellä. Voi persaus! Äkkiä järkevämpää ajateltavaa päähän ja suunta kohti Taivalköngästä.
Askel alkoi painaa entisestään. Lisävoimia kuitenkin antoi vastaantulijoiden tsemppaukset, joita jaeltiin puolin ja toisin. Myös Heikki tuli vastaan naama kalpeana eli ongelmat olivat edelleen jatkuneet. Yritin tsempata minkä osasin.
15 kilometriä Hautajärven huollon jälkeen Markus kertoi ongelmistaan: vatsa edelleen outo ja reidet alkoivat painaa. Hidastettiin yhdessä vauhtia, koska minulla ei ollut minkäänlaista intoa lähteä yksin laahustamaan polkua eteenpäin. Suoraan sanoen ajatus pelotti. Olin kuitenkin pukeutunut t-paitaan ja shortseihin, enkä päästänyt edes ajatusasteelle sitä, että olisin alkanut vetämään kompressiotrikoita kipeisiin ja märkiin jalkoihin. Minun oli pakko lähteä jatkamaan matkaa vähän reippaammin verrattuna Markukseen etten paleltuisi.
Noilla main tuli vastaan myös joukko harmistuneita kanssakilpailijoita, jotka olivat tehneet noin 20 kilometrin pummin. Ei voinut kuin harmitella ja kunnioittaa heidän päätöstään vielä jatkaa kilpailussa. Vettä alkoi tihuttaa ennen Oulangan huoltoa ja voimat olla vähissä. Sinnittelin kuitenkin huoltoon, jossa sain tietää, että erot seuraaviin olivat väsymyksestä huolimatta kasvaneet. Tuossa vaiheessa uskalsi varovaisesti alkaa ajatella mahdollista palkintosijaa, vaikka jäljellä oli vielä 53 tuskaista kilometriä. Se tuntui melkoiselta matkalta 107 km jälkeen.
Huollossa reppu täyteen energiaa ja vichyä naamariin. Vedin vielä pitkähihaisen paidan niskaan ennen lähtöä. Matka alkoi olla melko tuskallista, varpaat ja jalkapohjat olivat jo aika valmiit, sekä yleinen uupumus alkoi ottaa otettaan. Energiageelin ja merisuolan yhdistelmä runsaalla vedellä nautittuna tuntui antavan vähän lisäpotkua, ainakin uskoin niin. Pystyin vielä juoksemaan suurelta osin Juumaan, jossa huolto kertoi eron kasvaneen yli 30 minuuttiin.
Juuman jälkeen alkoi jalka painaa oikein todenteolla. Laskeskelin, että voin ihan hyvin ottaa hetken aikaa rauhallisemmin ja jatkoin kävellen, mikä taisi olla reissun huonoin idea. Jalathan paukahti jo kilometrin matkalla semmoiseen jumiin, että oksat pois ja vähän latvaakin. Väkipakolla, muutama juoksuaskel kerrallaan sain lihakset lämpenemään uudestaan siinä määrin, että juoksua – jota ei enää juoksuksi voinut kutsua – pystyi jatkamaan edes jossain määrin. Tuossa vaiheessa Tero Ruokolainen, 80 kilometrin kisan kärki, ja Juha Jumisko, 53 kilometrin kisan kärki hyppelehtivät niin kevyellä askeleella ohi, että siinä olisi antilooppikin ollut ihmeissään.
Noin 145 kilometrin kohdalla alkoi mahaan sattua aika reippaaasti, hidastin vauhtia ja odotin, että kipu laantuisi. Mitä vielä. Päälle paukahti mahakramppi, joka ohjasi Miika-pojan niin nopesti sammalvuoteelle pötköttelemään, että en kerennyt asiaa edes tajuamaan. Heti yrittäessäni ylös luontoäidin pediltä kramppasi uudestaan ja uudestaan. Sama jatkui yhteensä neljä kertaa, onneksi toinen toistaan vaimeammin. Uskoin kuitenkin pystyväni jatkamaan kisaa, koska olihan samanlainen kramppi sattunut edellisvuonna Kolilla, ei tosin neljää kertaa putkeen, eikä näin voimakkaana.
Huoltojoukot olivat olleet tarkkana ja puhelin pärähti soimaan. Kovasti kyseltiin, että mikä vointi ja miksei GPS-pallura liiku. Lyhyt selonteko ja väkisin matkaan. Krampit taisivat viedä viimisetkin voimanrippeet. 30 tunnin valvominen alkoi aiheuttaa uusia oireita. Näkökenttä pieneni ja sumeni ja aloin näkemään omiani. Tai ainakin uskon niin, sillä sen näköisiä ja kokoisia käärmeitä ei pitäisi Suomessa olla mitä tämä poika näki. Saattoihan noista näyistä olla hyötyäkin sillä jalathan siinä vetreytyi, kun pompin balettitanssijan lailla väistellen olemattomia käärmeksiä.
Konttaisissa, joka oli reitin viimeinen huolto ja matkaa maaliin 7,5 kilometriä, aloin uskoa mahdollisuudesta voittoon ja sain kerättyä voimia siinä määrin, että alkoi hymy puskemaan väkisin pintaan. Heti viimeisen etapin alussa luontoäiti päätti laittaa vielä viimeiset mausteet peliin ja alkoi heittelemään vettä silmille oikein kunnolla, tietenkin kovahkon vastatuulen kera. Olosuhteet olivatkin tosi vaihtelevat koko kisan ajan. Paitsi kengissä ne pysyivät suht samanlaisina eli märkina alusta loppuun.
Kovia porras ja mäkiosuuksia mentäessä alkoi varpaat ja jalanpohjat kipuilla oikein huolella. Olin huomannut matkan varrella, että kengän kastuessa kunnolla kipu aina vähän helpotti. Siitä sain ajatuksen laittaa polun varressa olevasta lumikasasta lunta kenkiin ja ahtaa jalat sekaan. Ai että helpotti.
Vähän ennen Valtavaaran huippua ilma muuttui tosi rajuksi. Kova tuuli yhdessä raesateen kera ruoski kisaajia. Minulla fiilis oli tuossa vaiheessa jo niin hyvä, että vaikka olis satanu puhdasta sitä itseään, niin ei olisi paljon haitannut. Valtavaaran huiputuksen jälkeen heittäydyn liukkaalla kalliolla vielä naamalleen. Lopussa tuli vielä lukuisia soittoja, jotka pitivät minut tilanteen tasalla, ISO KIITOS SIITÄ KAIKILLE!
Maalin tulo oli ihan järisyttävän mahtava. Torvet soivat ja kannustushuudot raikasivat. Kyllä siinä nestevajauksesta huolimatta silmäkulmat väkisinkin kastuivat, kun juoksin kunniakujaa pitkin maaliin. Porukkaa oli maalialueella tosi paljon, vaikka suuri osa kisaajista oli vielä matkalla.
Loppuaika oli 22.40.04. Vaikka voitto nyt ihmeenkaupalla tulikin. niin kyllä tuo touhu on taistelemista lähinnä itseään vastaan ja kaikki ylipäätään matkalle lähtijät ovat voittajia.
Totuuden nimissä, iso kiitos kuuluu rakkaalle vaimolle. Meillä on kolme lasta, ja olenkin yrittänyt huomioida sen treenatessani mahdollisimman paljon siten, että aika olisi mahdollisimman vähän perheeltä pois. Esimerkiksi juoksemalla työmatkat ja treenaamalla lasten koulun ja kerhon aikana. Aikaa tähän juoksutouhuun väkisinkin kuluu. Enkä ole varmaan ollut helposti ymmärrettävä ihminen pyöriessäni rasitusvammojen aikana pitkin huushollia. Hienosti ymmärrystä on löytynyt myös Rauman Palomiesurheilijoiden muulta porukalta, koska väkisinkin olen joutunut jättämään aktiivisen seuran muuta toimintaa vähemmälle."
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.