Hyvin harva Lukon kannattaja pystyy katsomaan asioita samanlaisella perspektiivillä kuin Inga Helimo. Hän on nähnyt läheltä Lukon jääkiekkohistorian aivan sieltä alkutekijöistä nykyhetkeen asti. Kuva: Juha Sinisalo
Ensimmäinen lentokone ylitti Atlantin valtameren, ensimmäinen Mikki Hiiri -elokuva sai ensi-iltansa, Paavi Pius XI paheksui Roomassa järjestettyjä naisten urheilukilpailuja ja Viipurin Reipas voitti ensimmäisen jääkiekon Suomen mestaruuden.
Sellaiseen maailmaan päivänsankari Inga Helimo syntyi 10. maaliskuuta vuonna 1928.
95 vuoden iän saavuttaneita on Suomessa elossa alle 10 000, joten raumalainen pääsee perjantaina melko harvalukuiseen joukkoon.
Inga pitää pitkän ikänsä salaisuutena itsenäisyyttä, jälkikasvuaan ja jääkiekkoa, elämänsä suurinta huvia.
Helimo tunnetaan intohimoisena Rauman Lukon kannattajana. Se näkyy hänen kotonaan.
Omakotitalon pihalla salossa liehuu Lukon lippu, ovessa tulijaa tervehtii Lukon logo, pöydälle on asetettu Lukon viiri. Emäntä turvaa kulkunsa sinikeltaiseen rollaattoriin, johon on kirjattu teksti ”Suomen mestari 2021”.
Helimo tirskahtaa kahvipöydässä iloisesti, kun puheeksi tulee hänen syntymäpaikkansa. Kuinka ollakaan, ”Raumalaiskiekkoilun äitihahmo” on syntynyt Porissa.
– Muistan, kun samaa kysyttiin minulta eräässä Lukon tilaisuudessa. Jostain sieltä taustalta kuului parahdus ”Ei voi olla totta!”.
Sotavuodet näkyivät lapsen elämässä
Helimo tuli ensimmäisen kerran Raumalle opiskelujen perässä vasta 17-vuotiaana vuonna 1945.
Hän asui lapsuutensa Yyterin kartanossa, jossa isä oli metsäteknikkona.
Kun Inga oli yhdeksän, perhe muutti Kauvatsalle, joka kuuluu nykyään Kokemäkeen. Oppikoulua perheen vanhempi tytär kävi Tyrväällä 1939–43.
Toinen maailmansota näkyi myös lapsen elämässä.
Samana päivänä 1. syyskuuta 1939, kun Inga oli pyrkimässä kouluun Vammalassa, Saksa hyökkäsi Danzigiin (nykyinen Gdansk). Se kuulutettiin koulun kovaäänisistä.
– Mukula pelästyi sodan alkamista niin, että sain silmään elohiiren.
Marraskuun lopulla sota vyöryi Suomeen. Neuvostoliitto hyökkäsi, koulun odotettu joulujuhla peruttiin.
Kauvatsalta kouluun Inga kulki junalla, kuten sotilaat ja sotavangitkin.
– Voitko kuvitella lapsi yksin samassa vaunussa sotavankien kanssa? Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, miten he siinä kamiinan edessä lämmittelivät ja heittivät sinne klapeja. Väkivaltaa en kuitenkaan koskaan kohdannut.
Rakkaus tempaisi mukaan jääkiekon maailmaan
Kauppaopistoa Inga oli käynyt Raumalla viikon, kun yksi näky muutti hänen elämänsä. Koulun portaita asteli alas oikeaa kättään kantanut mies, jolla oli päällään sotilaspusero.
Mikähän surkea tuokin on, Inga muistaa ajatelleensa.
Viikon päästä Inga oli ensimmäisen kerran elokuvissa tuon surkean kanssa. Miehen nimi oli Oiva Helimo.
Sodassa ollut urheilijanuorukainen oli haavoittunut pesäpallossa. Hyvä, että käsi tuli kuntoon, sillä Oiva Helimolla oli vahvasti näppinsä pelissä siinä, että laji nimeltä jääkiekko löysi Raumalle.
Kun Lukko perustettiin vuonna 1936, jääkiekosta ei moneen vuoteen yleisseurassa tiedetty vielä mitään.
Oiva Helimo pääsi koulun jälkeen töihin Rauma-Repolan telakalle, jossa oli paljon nuoria miehiä vailla talvitekemistä. Oiva pyysi Loimaalta lainaan pari mailaa ja esitteli ajankuluksi uuden pelin.
Hän pelasi itse Lukon ensimmäisessä jääkiekkojoukkueessa. Myöhemmin hän vaikutti vahvasti niin edustusjoukkueen kuin Äijänsuolle tulleen tekojääradankin taustalla.
Kovan kiekkomiehen vaimo oli tietysti talkoissa mukana. Naimisissa sekä miehen että jääkiekon kanssa.
– Minähän olin niin umpirakastanut, että kaikki sopi.
Raha oli tiukassa, joten Inga esimerkiksi kutoi pelaajille sukkia ja pipoja. Helimot majoittivat kotonaan Lukon muualta tulleita valmentajia.
– Jos olisi jonkinlainen yhteys tuonne toiseen maailmaan, niin olisi se Helimonkin aika mukava katsella tätä nykypäivän menoa.
Suuri järkytys muutti ajatuksen kuolemasta
1940- ja 50-luvun taitteessa syntyneet lapset Lasse ja Erkki muuttivat omalla tavallaan Inga Helimon maailmaa, mutta se mullistui keväällä 1986.
Oiva lähti mieslaulajien mukana konserttimatkalle Saksaan, eikä koskaan palannut kotiin.
Hän kuoli ensimmäiseen illallispöytään. Viisi vuotta sodassa olivat jättäneet mieheen jälkensä, mutta kuolema tuli silti vaimolle täydellisenä sokkina.
– Se oli siis niin järkyttävää, ettei sen pahempaa voi olla.
Miehen menehtyminen muutti ajatusta elämästä ja kuolemasta. Inga sanoo rauhallisesti, ettei pelkää kuolemaa.
– Tänne ei ole kukaan jäänyt, vaikka joku ehkä kuvittelee olevansa ensimmäinen ikuinen. Mieluummin tietysti aina luonnollinen kuolema kuin joku onnettomuus.
Kun kuolema kävi niin lähellä, kauheaan asiaan alkoi suhtautua luonnollisesti. Joidenkin mielestä jopa liiankin luonnollisesti. Inga haki lohtua rakkaasta jääkiekosta ja meni seuraavana syksynä normaalisti hallille.
– Yksi ihminen tuli sanomaan, että minkä takia olet täällä, kun miehesi on kuollut. Ei se ollut suotavaa siihen aikaan.
– Vastasin hänelle, että mies on kuollut, mutta Lukko elää.
Ingalla ei ole suunnitelmissa ihan heti kuolla. Hänhän sai vasta uuden ajokortin, jolla pääsee hurauttamaan omalle parkkipaikalleen jäähallin oven viereen.
Tätä mieltä Inga Helimo on
Selkävaivoistaan:
”Minähän olisin vielä vaikka millaisessa kunnossa, jos en olisi kolme vuotta sitten saanut selkäsärkyyn miesten erektiolääkettä. ”
Lukon sorsimisesta:
”Se, miten tuomarit ja media sorsivat Lukkoa, juontaa juurensa sieltä ihan alusta. Landeporukkaa, kato. Suurten ja mahtavien mielestä Lukon paikka ei ollut alun alkaenkaan ylimmässä sarjassa, kun sinne aikanaan noustiin. Mutta siellä on joka tapauksessa pysytty.”
Politiikasta:
”Seuraan politiikkaa tarkasti, nousen aina puoli seitsemältä katsomaan aamun ensimmäiset uutiset. Omalta kohdalta riitti kuitenkin pari valtuuston kokousta varamiehenä. En kestänyt. Mitään tylsempää ei voi olla kuin valtuuston kokous.”
Naisselostajista:
”En voi sietää naisia selostamassa ja kommentoimassa, siellä kimittämässä. Onko se sitten halvemmat palkat, kun täytyy sinne laahata? Nainen voi selostaa naisten peliä. Jääkiekko on miesten peli.”
Pitkän iän salaisuudesta:
”Lasken aika paljon sen varaan, että olen saanut olla 37 vuotta yksin ja tehdä niin kuin itse meinaan. Kaksi poikaani soittavat joka päivä kysyäkseen, vieläkö henki pihisee, ja vähän puhutaan tietysti jääkiekosta. Ei minulla ole huonoa päivää, eikä pahaa mieltä.”
Parhaasta Lukko-hetkestä:
”On turhaa ja väärin verrata vuosia keskenään. Ei ole kahta samanlaista jääkiekkokautta, eikä kahta samanlaista ottelua. Siksi en voi nostaa esiin mitään yksittäistä peliäkään, jokainen on ainutlaatuinen.”
Pahimmasta Lukko-hetkestä:
”Voin sen tässä myöntää, että olen itkenyt jääkiekon takia yhden kerran. Silloin, kun Kalle Sahlstedt siirtyi Lukosta Turun Palloseuraan.”
Yksi toive raumalaisille: rohkeasti kättä yhteen
Rauman Lukon kannattaminen on Inga Helimolle niin sydämen asia kuin jokin voi ihmiselle olla.
Hän veti aikanaan Lukon fanitoimintaa eläkkeelle jäätyään 13 vuotta.
– Muistan, kun lehdessä oli ilmoitus, että Lukko pyrkii perustamaan tällaisen faniryhmän, joka suurilla paikkakunnilla silloin jo oli. Cumuluksesta oli varattu tilaisuutta varten pieni kabinetti. Sehän tuli siis niin täyteen, että ihmiset seisoivat siellä kuin torilla, Inga muistelee.
Kannattajatoiminnasta sivuun hän jättäytyi siinä vaiheessa, kun reissut alkoivat mennä turhan värikkäiksi. Matkanvetäjä sai neuvotella paluumatkalla faneja bussin kyytiin putkasta.
Hallilta Helimo ei ole jäänyt sivuun.
Pitkäaikainen kannattaja ei ole ollenkaan huolissaan siitä, etteikö näkisi vielä Lukon kolmatta Suomen mestaruutta. Se voi tulla vaikka tänä keväänä.
Sen sijaan raumalaisesta kannustuskulttuurista Inga Helimo on välillä ollut hieman huolestunut.
– Joku on sanonut, että kun istumapaikat tulivat, kannatus väheni. Minähän pistin aikanaan pelin jälkeisenä aamuna lapun työpaikan pöydälle, että tämä ei pysty nyt puhumaan mitään, mutta kuuntelee kyllä.
Sen verran oli huudettu. Ja kun äänijänteet oli kulutettu loppuun, oli hansikkaiden vuoro.
– Parhaimpaan aikaan minulla meni yhdet käsineet talvessa. En ole nähnyt, että siellä yhdessäkin sivukatsomossa olisi kertaakaan lyöty kättä yhteen.
Inga Helimo haluaisi hänen perintönsä raumalaiselle jääkiekolle olevan, että ihmiset nauttisivat jäähallilla Lukon kannustamisesta.
– Siitähän sen fiiliksen saa, kun kannustaa. Ja pojista (Lukon pelaajista) se tuntuu varmasti kivalta.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.