"Pallo-Iirojen pitäisi pelata Ykkösessä. Onhan siellä ennenkin pelattu."
Pallo-Iirojen edustusjoukkueen pelaajana minulla on ilo olla aika tiivisti tekemisissä raumalaisen jalkapallon kanssa. Edellämainitun kaltaisia toteamuksia kuuluu aika ajoin.
Toivoisin tietysti itsekin, että Pallo-Iirot pelaisi ylempänä kuin nykyisellä sarjatasolla Kolmosessa.
Vanhojen ykkösdivisioona-aikojen haihattelu tuntuu kuitenkin melko kaukaiselta ajatukselta. Miksi? Yritän kertoa.
Pallo-Iirot pelasi viimeksi Ykköstä kaudella 2005.
Silloin suomalaisen miesjalkapallon sarjapyramidi näytti sellaiselta, että Veikkausliigassa pelasi 14, Ykkösessä 14 ja Kakkosessa neljässä lohkossa yhteensä 44 joukkuetta. Se tekee yhteensä 72 joukkuetta.
Tällä kaudella Veikkausliigassa pelaa 12, Ykkösessä 10 ja Kakkosessa kolmessa lohkossa 36 joukkuetta. Se tekee yhteensä 58 joukkuetta.
Verrattuna siihen maailmaan, jossa Iirot viimeksi pelasi Ykköstä, kolmelta ylimmältä sarjatasolta on suikaloitu pois 14 joukkuetta. Siinä yhden sarjan pesuveden mukana voi tulkita menneen Iirojenkin.
Pitäisikö Pallo-Iirojen siis tosiaan pelata Ykköstä, koska joskus ennenkin on pelattu?
Iirojen yleisökeskiarvo tällä kaudella Kolmosessa oli muuten 290. Esimerkiksi kaudella 2001 Ykkösessä se oli 299. Tuoko sarjataso ihmiset automaattisesti katsomoon vai pitäisikö tehdä jotain muutakin?
Ymmärrän, että monelle katsojalle kolmosdivisioona on kolmosdivisioona. Näin pelaajan näkökulmasta sekin sarja on vuosien varrella muuttunut, onneksi.
Ennen kauden 2015 putoamista, Iirot oli viimeksi pelannut Kolmosta kaudella 1989. Tuolloin joukkue tuli ylös yhden kauden jälkeen maalierolla 94–9. Nyt uusi tuleminen ottaa ainakin kolmannen kauden.
Vanhaa Satakunnan Kolmosta pelattiin viimeksi kaudella 2010. Taso nousi merkittävästi jo kausina 2011–16, kun Satakunnan joukkueet pelasivat Kolmosta kimpassa Tampereen piirin kanssa.
Uusi Turun ja Satakunnan piirien yhteinen Länsi-Suomen Kolmonen on kenties maan kovin Kolmonen. Ainakin sarjan mestari KaaPo voitti myös Regions' Cupin, joka on tarkoitettu Kolmosen ja sitä alempien sarjojen joukkueille.
Viimeksi Pallo-Iiroilla oli oikeasti mahdollisuus palata Ykköseen kausina 2010–13.
Kakkosen nousutaistelussa lopulta kolmasti kolmanneksi ja kerran neljänneksi hiipuneet joukkueet olivat parhaat mitä Äijänsuolla on tällä vuosikymmenellä nähty.
Oli ulkomailla ja liigassa uraa tehneitä paluumuuttajia, kuten Kimmo Hörkkö, Vasile Marchis, Iiro Aalto ja Jussi-Pekka Savolainen sekä entinen liigavahti Jani Tuomala.
Oli sittemmin liigakentille lähtenyt Antti Koskinen sekä myöhemmin Ykkösessä pelanneet Juuso Aalto, Verneri Salminen ja Jonas Nyholm.
Siihen päälle rotaatiota kelpasi pyörittää A-ja B-nuorten SM-sarjassa mitaleista pelanneilla pelaajilla.
"Se on fakta, että Pallo-Iiroilla ei ole enää paperilla niin hyvä joukkue kuin viitisen vuotta sitten."
Tällä kaudella Iirojen joukkueessa ainoat liigaa pelanneet pelaajat olivat kapteeni Eetu Kaipio ja kesken kauden kelkkaan hypännyt Jussi Aalto. Ykkösessä muutaman matsin verran oli kokeillut Stanley Ukwuoma. Runkoryhmä oli pelannut Kakkosta, juniorit A- ja B-nuorten ykkös- ja kakkosdivisioonaa.
Se on fakta, että Pallo-Iiroilla ei ole enää paperilla niin hyvä joukkue kuin viitisen vuotta sitten.
Nouseminen on mahdollista, mutta jokaisen täytyy tajuta, että jo vaikkapa Kakkosen keskikastiin palaaminen vaatii älyttömän määrän töitä.
Olosuhteet niiden tekemiseen ovat Raumalla ja Äijänsuon urheilukeskuksessa huippuluokkaa.
Jos pallo ei pysy hallussa, kannattaa mennä kikkailemaan tekonurmelle, nurmikentälle ja talviharjoitteluhalliin. Jos ei jaksa juosta, viereisestä metsästä löytyy pururataa. Jos jää peleissä jalkoihin, voi suunnata punttipaikalle kalisuttelemaan rautaa. Siksi ensimmäiseksi syytä kannattaa etsiä peilistä.
En aio tässä kolumnissa käydä läpi, miten Iirot on pelannut tai miten Iirojen tulisi pelata. Uskon malliin, jossa pelaaja vastaa siitä, että hänen suoritukseksensa on mahdollisimman hyvä. Valmentaja vastaa kokonaisuudesta ja laatii pelisuunnitelman, jota pelaajat parhaansa mukaan yrittävät toteuttaa. Seurajohto yrittää hankkia mahdollisimman hyvät palikat ja vetää isot linjat.
Toki rahakin vaikuttaa. Iirojen kilpailupäällikkö Juho Suoramaan mukaan seuran taloustilanne on nykypäivänä kohtuullinen, mistä kiitos kuuluu osaltaan edustusjoukkueen budjettileikkurille.
Kun joukkueeseen sijoitetaan kymmeniätuhansia euroja vähemmän kuin takavuosina, rosterissa on luonnollisesti joku ulkomaan tai kotimaan vahvistus vähemmän.
Ammattimainen asennoituminen on kuitenkin ilmaista. Se on meidän menolippumme takaisin ylemmille sarjatasoille.
Minulla oli kunnia tulla Iirojen edustusjoukkueeseen vuonna 2007, kun pukukopissa istui vielä Jani Andreasenin ja Saku Peltosen kaltaisia seuralegendoja. Esimerkiksi heidän heittäytymisensä lajille ja tinkimätön asenteensa oli jotain, mistä kelpasi juniorin ottaa mallia.
Iirojen edustusjoukkueen runko on vaihtunut kymmenen vuoden aikana 1970-ja 80-luvuilla syntyneistä pelaajista meihin 1990- ja 2000-luvulla syntyneisiin pelaajiin. Jotain siihen suhtautumiseen ja periksiantamattomuuteen liittyvää me olemme kadottaneet.
Ei saa ymmärtää väärin. Kiitin kyynelet silmissä tämän kauden joukkuetta kuluneesta vuodesta. Se oli parhaita, missä olen saanut olla mukana. Me yritimme ja epäonnistuimme nousussa, mutta joukkueurheilussa myös matkalla on merkitystä.
Ei kukaan varmasti ilkeyttään suhtaudu jalkapalloon sen kepeämmin kuin joku muu kymmenen vuotta sitten. Koen, että ongelma on syvemmällä. Ehkä sukupolvien välisessä kuilussa ja siinä, miten maailma on muutenkin muuttunut.
Kun mainitut liigapelaajat johtivat laivaa ja tulokset olivat hyviä, vaatimustason vaaliminen taisi jossain vaiheessa unohtua. Ei se ollutkaan itsestäänselvyys, että Pallo-Iirot pelaa Kakkosta.
Kimmo Hörkön paras teko raumalaiselle edustusjalkapallolle oli ottaa valmentajana kissa pöydälle joskus kauden 2016 loppusuoralla.
Silloin kylvettiin jonkinlainen siemen siitä kaikkensa antamisen arjesta, jota kohti Pallo-Iiroissa otettiin tänä vuonna iso harppaus, mutta jonka kanssa ei todellakaan olla vielä valmiita.
Ei jalkapallon tarvitse olla, eikä se olekaan elämän tärkein asia. Siksi hetkeksi, kun nappulakengät vetää jalkaan, se saisi olla.
Ei ole helppoa astua 200–300 kertaa vuodessa pukukopin ovesta sisään ja jaksaa joka päivä yrittää parhaansa. Harva töitäkään tekee talla pohjassa joka päivä.
Kun siihen pisteeseen päästään, että voimme katsoa toisiamme silmiin ja sanoa parhaamme yrittäneemme, ei tarvitse jossitella.
Uskon, että sinä päivänä Pallo-Iirot pelaa jossain muussa sarjassa kuin Kolmosessa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.