Voiko huippu-urheilua ja henkistä hyvinvointia yhdistää? Raumalainen urheilupsykologi Tuomas Grönman yrittää tehdä sitä työkseen, mutta myönsi epäuskonsa eräässä urheilulääketieteen seminaarissa syksyllä 2019. "Sanotaan, että hyvinvointi on menestyksen perusta, mutta huippu-urheilu altistaa ahdistukselle ja masennukselle. Olin jo välillä luopua toivosta tämän yhtälön kanssa, mutta olen tullut sittenkin siihen tulokseen, että toivoa on olemassa", Grönman hymyili.
Uutta hehkua Grönmanin toivonkipinään puhalteli joulukuussa 2020 julkaistu Liikuntatieteellisen seuran kyselytutkimus, jonka mukaan nykyiset ja entiset huippu-urheilijat kokevat voivansa varsin hyvin.
Riippuu keneltä kysytään. Ylen lokakuussa julkaisemassa kyselyssä 68 prosenttia vastanneista huippu-urheilijoista kertoi kärsineensä mielenterveyden häiriöistä. Ongelmia on toki muillakin kuin suomalaisilla. Esimerkiksi aikanaan Lukossa hurmannut ja vielä alkukaudesta KHL:ssä Ak Bars Kazanissa pisteitä lätkinyt Justin Azevedo jätti kauden kesken ja palasi Kanadaan ”henkisten ongemien takia”.
Miksi huippu-urheilijoilla sitten on taipumus voida huonosti? Jos se lyhyesti pitää tiivistää, niin elämäntyöstään palkittu urheilutoimittaja Ilkka Kulmala asetteli vastauksen esseessään Urheilulehdessä (16/2020) hätkähdyttävän hienosti.
"Rajojaan ihminen ei ole koskaan hyväksynyt. Jos hän kilpailee urheillen, hänellä on pyrkimyksessään ängetä korkeimmalle korokkeelle taipumus tehdä ja antaa kaikkensa – sakkoringin ja terveytensä uhalla. Siksi monet urheilijat uupuvat, menettävät yöunensa ja elämänhallintansa, laihtuvat, sairastuvat, alistuvat autoritaariseen komentoon, masentuvat, juonivat ja turvautuvat vastustajansa kampittamiseen tai dopingiin."
Urheilu-termiä käytetään laiskasti. Jos joku lähtee lenkille, että pääsee sen jälkeen saunaan, kysymys on kuntoilusta. Liikunnan pitääkin tuottaa mielihyvää ilman kääntöpuolta ahdistuksesta, urheilun eetos on erilainen.
"Puhutaan, että urheilussa pitää olla leikkiä. Urheilun leikki on kilpailu – ei siinä ole muuta leikkiä", korosti filosofian tohtori, nykyinen juniorivalmentaja Jyri Puhakainen Urheilulehdessä (22/2020).
Urheilu, edes lasten, ei ole mikään mielihyväpankki, jossa kaikilla on aina kivaa. Urheiluun on sisäänrakennettu ajatus, että jonkun täytyy myös hävitä. Häviämisen ja epäonnistumisen hetki on se suden hetki, joka usein aiheuttaa pahaa oloa, mutta joka urheilussa väistämättä pitää kohdata ja käsitellä. Jos joku katsoo, paine kasvaa.
"Urheilussa on se erityispiirre, että henkilö saattaa nousta huipulle nuorena ja valokeilaan vaiheessa, jossa ikätoverien ei tarvitse käsitellä tällaisia asioita. Tappion hetkellä palaute voi olla raakaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa", entinen maajoukkuekiekkoilija Emma Terho totesi Liikuntaseuran tutkimuksen julkaisuwebinaarissa.
Tuomas Grönmanin mielestä urheilijan hyvinvoinnista on vaikea puhua nostamatta esiin valmentajan merkitystä. Siitä, minkälaisin keinoin ihmisestä on suotavaa puristaa parasta mahdollista suoritusta, on käyty Suomessa tämän vuoden aikana kiivasta keskustelua erityisesti taitoluisteluvalmentaja Mirjami Penttisen tapauksen takia.
Jääkiekkolegenda Ville Niemisen mielestä Suomessa on päässyt unohtumaan, että merkittävä menestys on jokaisessa lajissa hintalapun takana.
"Valmius ottaa vastaan äärimmäisen kovaa valmennusta ei varmasti ole sama kuin 1990-luvulla. Eikä sen pitäisikään olla sama. Pettymysten sietokyky – urheilun tärkeimpiä kasvatuksellisia tavoitteita edelleen – ei missään nimessä ole tänä päivänä samalla tasolla kuin silloin."
"Nyt täytyy vain kysyä, minkä kokoisen ”uhrin” me Suomessa vuonna 2020 hyväksymme menestyksen hinnaksi", Nieminen kysyi Ilta-Sanomissa (23.1.2020).
Muun muassa Marimekon, Rovion ja Sampo-pankin johtotehtävissä työskennelleen Mika Ihamuotilan mielestä ihmisen mielenterveys on liian kova hinta kultamitaleista.
"En tiedä luisteluvalmennuksesta mitään. Mutta johtajana valmentajana kokemukseni on, että häpeän poistaminen on huippusuoritusten polttoaine. Paineensietokyky rakennetaan kilpailussa. DDR:ssä valmennettiin pelolla ja häpeällä. Tuloksena oli kultamitaleja – ja ihmisraunioita", Ihamuotila kirjoitti Twitterissä.
Ahdistushäiriöstä kärsivä yhdysvaltalainen journalisti Scott Stossel piehtaroi Pelosta sekaisin -kirjassaan (WSOY) ahdistuksen alkulähteillä. Hän tuli ohimennen ehdottaneeksi, että ehkei ahdistusta edes kannata poistaa huippu-urheilusta.
"Jo sata vuotta sitten kaksi Harvardin psykologia Robert M. Yerkes ja John Dillingham Dodson osoittivat, että maltillinen ahdistus itseasiassa parantaa suoritusta ihmisillä ja eläimillä. Katoavatko nerot joukostamme, jos ahdistusta vähennetään lääkkeiden avulla tai muilla keinoin", Stossel pohdiskeli.
Bostonin yliopistossa toimivan ahdistusneisuushäiriöiden yksikön perustaja ja emeritusjohtaja David Barlow sanoo kirjassa, että ilman ahdistusta mistään ei tulisi mitään.
"Urheilijoiden, viihdyttäjien, yritysjohtajien, käsityöläisten ja opiskelijoiden suoritus kärsisi, luovuus vähenesi ja ruokakasvit saattaisivat jäädä istuttamatta. Kaikki saavuttaisivat kiivastahtisessa yhteiskunnassamme kauan kaivatun idyllin ja elämämme kuluisi puun varjossa lajuen. Se olisi lajin kannalta yhtä tuhoisaa kuin ydinsota."
On mentävä epämukavuusalueelle, kuuluu urheiluun usein liitetty sananparsi. Vain siellä, omien rajojen liepeillä ja niiden tuolla puolen, tapahtuu kehitys. Ehkä niinkin, mutta yrityskaupoilla rikastuneen Kim Väisäsen mielestä ihminen ei kestä jatkuvaa syväsukellusta paineessa ilman hengähdystaukoja.
– Jos ahdistuu pienistäkin arkielämän vastoinkäymisistä, yrittäjänä on koko ajan epämukavuusalueella. On paskapuhetta, että pitäisi mennä aina epämukavuusalueelle. Jos on vuodesta toiseen epämukavuusalueella, siinähän sairastuu, miljonääri totesi Ilta-Sanomien haastattelussa (5.12.2020).
Suomen urheilutähdistä kynttilä paloi vuonna 2020 yllättäen loppuun esimerkiksi painija Petra Ollilta, lopettaessaan 25, ja lumilautailija Roope Tonterilta, lopettaessaan 28. Olli ja Tonteri olivat arvokisamitalisteja parhaassa iässä, mutta eivät enää valmiita sietämään ahdistusta ja huippu-urheilun vaatimaa askeettisuutta. Urheilu-ura loppui.
"Kun funtsin kesän, tein metsätöitä ja olin paljon metsässä, niin huomasin, ettei minua ahdista. Metsässä saan olla ihan rauhassa ja on kiva lähteä töihin, niin miksi enää itseäni kiusaisin tekemällä jotain, joka tuntuu tosi pahalta", Tonteri perusteli Lumilautailuliiton tiedotteessa lokakuussa.
"Väsymys reissaamiseen ja yksinäisyyteen. Motivaatio alkaa loppua. Ei ole enää niin suurta voitontahtoa. Ei tahtoa tehdä työtä, joka huipulla olemiseen vaaditaan. Liekki alkoi pikkuhiljaa sammua", Olli puolestaan listasi STT:lle heinäkuussa.
Ehkä onkin niin, että jos huippu-urheilussa on hyvinvointia, sitä ei ole ilman pahoinvointia. Entinen maajoukkuehiihtäjä Kalle Lassila taisi olla oikeassa epäilyksessään Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa (29.11.2019). Sinä päivänä, kun urheilija antaa ajatuksensa kyseenalaistaa urheilun järkevyyttä, loppulaskenta on alkanut.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.