Se oli vähän kuin Miracle on Ice, vol II. Henki vastaan materia. Tai Daavid vastaan Goljat.
Tuntui kuin Helmut Kohl ja Leonid Breznev olisivat heränneet henkiin, kun isot eurooppalaiset valtiot pääsivät vääntämään olympiakullasta.
Somessa ei vanhoja muisteltu. Siellä jaettiin vitsikkäitä GIF-tiedostoja.
Nissä Venäjän päämies viriili, vahva ja voimaa uhkuva Vladimir Putin muka-naureskeli finaalivastustajalle. Heh, heh, vai Saksako sieltä tuli...
Mutta kun itse ottelu alkoi, hymy hyytyi.
Kun Venäjän olympiaurheilijat ja Saksa kohtasivat, ennakkoasetelmat ja -luulot saattoi heittää jäteastiaan. Kenenkään ei ollut enää syytä naureskella.
Kylmä esirippu laskeutui hetkeksi vaihtoaitioiden väliin ja lämmin tunne katsomoihin. Tai päinvastoin. Pyeongchangin olympia-areenan jäällä oli kaikki suuren kiekkodraaman ainekset.
Toisella oli valtavasti taitoa, toisella tahtoa.
Tai jos totta puhutaan, tahtoa taatusti oli molemmilla, mutta kävi niin kuin näissä tilantessa yleensä käy.
Etu oli altavastaajalla.
Saksa pelasi Heidän Peliä. Sen oli helpompi jalostaa asetelma hyötykäyttöönsä. Saksalla oli vain voitettavaa, venäläisillä paljon enemmän hävittävää. Ei peruuteltu, ei laskettu maalipaikkoja. Uskottiin omaan asiaan. Pelattiin omille.
Niistä aineksista on ennenkin keitetty herkullisia ateroita.
* * *
Olympiakisojen jääkiekkoturnaus on venäläisille tunnetusti sydämen asia. Tai sielun, niin kuin slaavilaisesti sanotaan.
Venäjän lipussa on kolme väriä: valkoinen, sininen ja punainen.
Sattumaa tai ei, myös OAR-asuissa värimaailma on jokseenkin sama. Ja tunteet takuuvarmasti yhtä mustat kuin neljä vuotta sitten Sotshissa. Siellä "yllätti" pieni ja sisukas Suomi. Ei ihme, että venäläismedia halusi syödä silloisen päävalmentajansa Zinetula Biljaletdinovin elävältä.
Suomen päävalmentaja Erkka Westerlund oli venäläisen virkaveljensä grillaamisesta ihmeissään.
"Ei urheilun pitäisi olla tuollaista. Tuo oli ihan jotain muuta kuin mikä on urheilun tarkoitus", Erkka hämmästeli.
No, ottamatta kantaa, millaiseen lihamyllyyn Olegs Znaroks uhkasi joutua, yksi asia on pakko sanoa.
Juuri tällaista urheilun pitää olla. Ei mitään steriiliä tussuttelua, vaan suurten panosten ja vyöryvien tunteiden vuoristorataa.
Yllätykset ovat urheilun suola. Altavastaajan onnistumiset muistuttavat – jällleen kerran – siitä, ettei pelejä ratkaista paperilla.
* * *
Saksa teki Etelä-Korean olympiaturnauksesta upean.
Vastakkain olivat kiekkomaailman jättiläinen. Venäläisit pelasivat OAR-tunnuksin, mutta yhtä kaikki edustaen samaa jatkumoa kuin CCCP, IVY ja Venäjä. Znaroksin miehistöön oli pakattu valtava määrä yksilötaitoa.
Vaikka Aleksander Ovetshkinin nationalistiset erikoisluistimet rouhivat muiden NHL-miesten tapaan jäätä kapeissa kaukaloissa, materiaalia riitti. Taiturimainen Pavel Datsjuk, tuittupäinen Ilja Kovaltshuk – sadan miljoonan mies, joka hylkäsi amerikkalaisen unelman, vinot dollaripinot ja Devils-paidan.
Satakiloinen taituri, joka sai Pietarissa kaupungin avaimet ja saman elintason kuin isossa lännessä – sekä KHL:n kovimpana mainoskasvona kaikki vapaudet toteuttaa itseään.
Ja juhlia myös olympiakultaa. Sen arvo isossa itänaapurissa on valtava.
* * *
Entäpä Saksa, suuri eurooppalainen valtio, pieni eurooppalainen jääkiekkomaa?
Olympiafinaalin kaksi suurvaltaa olivat kuin eri maailmasta. Ne olivat kuin itä ja länsi.
No, niinhän ne olivatkin.
Vaikka puhuttiin vain jääkiekkoilusta, yksi ottelu ei olisi voinut saada ympärilleen kovin paljon väkevämpää ideologista kehystä. Tai ainakaan yhtään herkullisimmista aineksista olympiafinaaliin ei olisi voitu edetä.
Ei ollut kyse vain kahden maan kohtaamisesta, oli kyse myös urheilun perusasioista. Pelisuunnitelmasta. Uhrautuvasta puolustustaistelusta. Taktiikan ja tunteen hybridistä.
Yllätyksistä. Dramatiikasta. Suurista tunteista.