Ristomatti Hakola nappaa linjastosta hillomunkin käteensä ja asettuu pyöreän pöydän ääreen haastattelua varten.
Satakunnan valovoimaisin maastohiihtäjä on juuri saapunut Eurajoelle, jossa järjestetään maakunnan hiihtoväen vuotuinen palkintogaala.
Ennen tilaisuuden alkua on kuitenkin haastattelun vuoro. Haastattelua tekemään tullut toimittaja esittelee itsensä ja kertoo, ettemme ole ilmeisesti koskaan aiemmin tavanneet, mutta olemme puhuneet puhelimessa haastattelujen merkeissä.
– Ai oletko sä siis saanut mut kiinni? Aika hyvä suoritus, Hakola täräyttää ja hymyilee leveästi.
Siinä sitä ollaan saman tien. Juuri tällaisista letkautuksista Hakola on opittu tuntemaan.
Hän heittelee haastatteluissa vitsejä, napakoita kommentteja ja hymyilee yleensä leveästi.
Jämin Jänteen maajoukkuehiihtäjän luonne pääse valloilleen nopeasti myös virallisessa palkintojenjakotilaisuudessa. Kun tilaisuuden vetäjä Raimo Vahanto pääsee puheessaan mainitsemaan, että Lähdepelto on Satakunnan hiihtokeskus, Hakola on välittömästi hereillä.
– Satakunnan? Kyllä se keskus taitaa löytyä Pohjois-Satakunnasta, hän heittää istumapaikaltaan Eurajoki-salin seinustalta.
Pohjois-Satakunnasta Hakola on hiihdon huipulle ponnistanut. Hän on kotoisin Kankaanpäästä, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että myös pesäpallomaila pysyy miehen käsissä.
Myös suunnistus on kuulunut Hakolan lajivalikoimaan. Kun Hakola astelee lavalle Vahannon haastatteluun, Rasti-Lukon puheenjohtaja Tommi Nyman haluaa tietää, onko tämä jo ehtinyt tänä keväänä suunnistamaan.
– Vähän on vähentynyt, kun aina menee joku paikka hajalle, kun menee suunnistamaan, Hakola vastaa.
– Hienoahan se on vedellä tuolla pitkin metsiä, etenkin Pohjois-Satakunnan metsiä.
Ulosajo pahassa paikassa
Hakola on hyväntuulinen ihminen, mutta viime talvena hänenkin hymynsä hyytyi. Syy oli selvä – kankaanpääläisellä oli vähän liikaa paikkoja hajalla.
Olympialaisiin valmistautuminen lähti luisumaan väärään suuntaan jo kesäkuussa, kun Hakola potkaisi varpaansa sohvan jalkaan.
Jalka oli jo valmiiksi kipeä, sillä nilkan ulkosyrjässä sijaitseva peroneusjänne oli tulehtunut.
Kesän ja syksyn aikana Hakola myös sairasteli paljon, mutta taisteli silti itsensä kovaan kuntoon. Kunnes Rukalla kolahti.Kun Hakolaa pyytää purkamaan ajatuksiaan menneestä talvesta, hän aloittaa siitä.
– Tuli vähän pahassa kohtaa Rukalla ajettua ulos. Olin silti vielä tosi kovassa kunnossa ennen olympialaisia, mutta en vain ratkaisevalla kohtaa onnistunut, hän harmittelee.
Elettiin marraskuun loppua, kun Rukalla järjestettiin maailmancupin kilpailu. Tärkeä 15 kilometrin kilpailu päättyi Hakolan osalta kaatumiseen ja törmäykseen, jonka seurauksena hänen kylkiluunsa murtui.
Vamma esti käytännössä ylävartalon käyttämisen yli kuukauden ajan, ja pitkään Hakolan piti varoa hengästymistäkin.
Uran pahin pettymys purkautui maalissa itkuna
Lopulta hän sai itsensä Pekingin olympialaisiin oikeuttavaan hiihtokuntoon. Kiinassa hän sijoittui 15 kilometrin perinteisellä 28:nneksi ja hyytyi täysin viestin avausosuudella.
Henkilökohtaisen kisan jälkeen Hakola itki avoimesti. Hän nimesi suorituksen uransa pahimmaksi pettymykseksi.
Olympialaisista on kulunut kolmisen kuukautta, ja Hakola on jo aloittanut harjoittelun uutta kautta kohti. Pettymys ei kuitenkaan ole muuksi muuttunut.
– Kyllä vähän tyhjä olo on, ja vähän vaikeatakin on ollut. Kyllä siinä henkisesti on kovilla, kun on panostanut yhteen kilpailuun kymmenen vuotta, Hakola tokaisee.
– Se on vähän sama kuin olisit kirjoittanut samaa lehtijuttua kymmenen vuotta, ja kun se olisi valmis, se olisi aivan paska.
Seuraavien olympialaisten todennäköisyys 50–50
Uransa lopettamisesta Hakola, 31, ei ainakaan ääneen olympialaisten jälkeen puhunut. Mennyt talvi oli hänelle ensimmäinen Teemu Pasasen valmennuksessa, ja kaksikko ei kokenut päässeensä edes alkuun.
– Olisi se kiva hiihtää vielä kovaakin, onnistuneesti, siinä kohtaa kuin haluaa. Mutta ei sitä ikinä tiedä, Hakola lausuu.
– Yhtä lailla tätä uraa katsotaan nyt vuosi kerrallaan.
Miten todennäköisenä pidät, että olet mukana Milanon ja Cortinan talviolympialaisissa vuonna 2026?
– Varmaan aika 50–50 ovat todennäköisyydet. Kaikki lopettaneet sanovat aina, että hiihdä niin pitkään kuin jaksat, Hakola vastaa.
– Vaikeuksien jälkeen sitä aina miettii, että on hienoa olla huippu-urheilija, kun aurinko paistaa.
– En mä aina siitä huippu-urheilua suosittele, mutta mukavaa se on, kun onnistuu. Harva sitä saa tehdä.
Puolustusvoimien ansiosta ammattiurheilija
Hakola tietää olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän saa yksilöurheilijana elää ammattilaisen elämää. Kuvion perustana on työ puolustusvoimissa, sillä Hakola on jo vuosikymmenen ajan työskennellyt Porin prikaatissa liikunta-aliupseerina.
– Olen ollut ihan sataprosenttinen ammattilainen viimeiset kymmenen vuotta, ehkä jopa 15 vuotta. Keskittyminen hiihtoon on ihan sataprosenttinen, Hakola sanoo.
Kersantin palveluspaikka on Niinisalossa, mutta varsinaista aseellista sotilaskoulutusta hän ei ole varusmiehille antanut enää pitkään aikaan.
Eurajoen palkintojenjakoa edeltävänä päivänä Hakola piti kestävyysdemon Upinniemen Rannikkoprikaatissa. Seuraavalle päivälle kalenteriin oli merkitty urheilujoukkojen harjoitusten pitämistä Pajulahden urheiluopistolle.
– Se täytyy vielä erikseen sanoa, että saan olla ammattilainen nimenomaan yksilöurheilijana. Se on poikkeuksellista, Hakola täsmentää.
Jämi "täydellinen paikka koko elämään"
Hän asuu nykyään Kauniaisissa, mutta siteet kotiseudulle ovat vahvat. Hän on elävä esimerkki siitä, että Satakunnan olosuhteista on mahdollista nousta maailman kärkeen.
– Ei se vaadi kuin lenkkarit jalkaan riittävän usein! Riittävän paljon kun treenaa, se on joka puolelta mahdollista, Hakola huomauttaa.
– Onneksi Pohjois-Satakunnan päässä Jämillä on hyvät olosuhteet. Se on täydellinen paikka koko elämään. Siellä on hyvät harjoitusmaastot ja muutenkin urheilullisesti positiivinen ilmapiiri.
Jämi on hiihtoputkensa ansiosta paikka, josta satakuntalaiset hiihtäjät hakevat harjoitusolosuhteita. Esimerkiksi Raumalla lumitykit ovat pidentäneet merkittävästi hiihtokautta, mutta olosuhteita on silti käytännössä pakko hakea myös kauempaa.
– Lunta joutuu kaikkialla Etelä-Suomessa hakemaan, Hakola täsmentää.
– Ja nousuja pitää vielä hakea. Mulla ei ole maailmancupissa tullut vielä yhtään helppoa rataa vastaan. Jämiltä löytyy jo ihan kunnon ratoja.
Huuhkajavuoren nousu Laviassa on yksi paikka, josta Hakola itse on riittävän kovaa harjoitusmaastoa etsinyt. Sitä mies on takonut lukemattomat kerrat rullasuksilla ylös.
– Sen takia ylävartalo on mun vahvuuteni, kun olen koko elämäni tasatyöntänyt, hän letkauttaa.
Satakuntalaishiihtäjiä tuloslistojen alkupäässä
Eurajoelle Hakola saapui suoraan Kauniaisista. Satakunnan Hiihdon palkintojenjaoissa hän on vieraillut aiemminkin, ja omien kiireidensä keskellä mies on ehtinyt myös lueskella nuorten sarjojen kilpailujen tuloslistoja.
Ne ovat viime vuosina olleet satakuntalaisittain mieluisampaa luettavaa kuin vielä jokin aika sitten.
– Satakunnan hiihto on aika hyvässä nosteessa. Menestystä on tullut nuorten kilpailuissa ja satakuntalaisia on ollut tuloslistojen alkupäässä, Hakola toteaa.
– Vaikka ei kaikista tarvitse huippu-urheilijoita tulla. Se on ehkä tämän urheilun syvin olemus.
Oman urheiluinnostuksensa Ristomatti Hakola sai verenperintönä. Hänen isänsä Tuomo Hakola harrasti nuoruudessaan yleisurheilua, painia ja pesäpalloa, jossa hän nousi Kankaanpään Mailassa pääsarjapelaajaksi.
Myöhemmin isä-Hakola on esimerkiksi valmentanut Mailan B-pojat Suomen mestaruuteen ja urakoinut Kankaanpäähän ensilumenlatuja.
Ja kun isä oli kuin kotonaan eri urheilupaikoilla, poikakin päätyi luontevasti urheilun maailmaan.
– Se harmittaa, että mua ei koskaan viety soittamaan. Olisi kiva osata soittaa. Ja laulaa, Ristomatti Hakola virnistää.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.