Olympiakisojen miesten jääkiekon tv-oikeuksien päätyminen Eurosportille ja TV5:lle on ollut naiskiekkoilulle viiden tähden tilaisuus.
Yle Urheilun "sisätalvilajien" fokus on ollut Etelä-Korean kisoissa naisleijonien mitalijahdin seuraamisessa. Naiset ovat päässeet kirkkaaseen valokeilaaan. Ei ihme, että pronssi hohtaa kiiltävänä.
Näkyvä ja kattava seuranta on ollut samalla mitä parhainta mainosta ensi vuoden MM-kotikisoille.
Seuraavaksi lajiväen on osattava käyttää buumi edukseen. Kv-karkeloista irronnut pronssi on osattava kiillottaa kirkkaaksi myös kotimaassa.
Etenkin seurojen on tartuttava itseään niskasta kiinni.
Harrastajamäärät ja tekemisen taso on saatava nostettua määrätietoisemmalle tasolle, samoin seuraväen suhtautuminen – ainakin, jos Suomi halajaa kuroa USA:n ja Kanadan pelillistä etumatkaa kiinni.
* * *
Jääkiekkoliitto on oman leiviskänsä hoitanut. Periaatteessa.
On rakennettu oma malli, keskitetty tapa toimia. Tyttökiekon kehittämiseen on jo vuosia lyöty paukkuja, jotta harrastajamääriä saataisiin kasvatettua.
Lukioikäisten tyttökiekkolijoiden kärki on jo vuosikausia koottu Kuortaneelle. Yläkoulua käyvät tytöt puolestaan scoutataan maajoukkuepolulle leijonanpentu-vaiheessa paljon varhaisemmin kuin pojat.
Pitkällä tähtäyksellä tilanne ei parane muuta kuin perustaa rakentamalla.
On tärkeää, että tyttöjen harrastusmahdollisuuksiin panostetaan. Tyttökiekolle palkattiin juuri ennen Sotshia poikapuolen esimerkin innoittamana oma taitovalmentaja. Pestin sai kisoja nyt televisiossa kommentoinut Saara Niemi (ent. Tuominen), joka on itse entinen huippupelaaja, Pohjois-Amerikassa neljä vuotta pelannut Vancouverin pronssimitalisti.
Juuri tuo esimerkki neljän vuoden takaa kertoo paljon. Sotshin kisojen aikaan Suomessa että Ruotsissa tyttöjen taitovalmentajia oli yksi meren molemmilla puolilla. Suomen seuroissa poikien taitopuolen ”herkkyyskausikoutseja” on monin verroin enemmän . Suhdeluku oli selvä, 25:1.
Vaikka Niemi siirtyi täksi kaudeksi Kiinaan, Noora Rädyn ja Anniina Rajahuhdan valmentajaksi, työ tyttökiekon kehittämiseksi ei tietenkään päättynyt.
* * *
Neljän vuoden välein tuleva maksiminäkyvyys on kaksiteräinen miekka.
Pistävän säälimätöntä on myös tapa, jolla Suomessa suhtaudutaan naiskiekkoiluun. Laji ei kiinnosta suurta yleisöä tai mediaa – eikä aina Jääkiekkoliiton pomoporrastakaan – kuin kerran neljässä vuodessa.
Jos ”varma mitali” jää ottamatta, koko lajia, sen sääntöjä tai pelaajien teknisiä puutteita ja jokaista kaaliperhosena lauottua röpelökiekkoa kritisoidaan muistamatta, että fyysinen ero miesten ja naisten lajeissa näkyy muissakin lajeissa. Päävalmentaja Pasi Mustosen sanoista saatiin vielä kisojen aikaan lisää löylyä kiukaalle luotsin kritisoitua pelaajiensa pelikäsitystä.
Tilanne ei ole tosissaan treenaaville mieltä ylentävä.
Sukupuolten välinen ero on fakta, ei mielipide.
Mutta miksi juuri kiekossa eroihin takerrutaan eri tarkkuudella kuin monissa muissa lajeissa?
Esimerkiksi maratonilla sukupuolten välinen ero suorituskyvyssä tuottaa puolen tunnin ja seiväshypyssä miltei puolentoista metrin marginaalin. Eivät sisarukset Kerttu ja Iivo Niskanenkaan hiihdä samoilla laduilla yhtä kovia aikoja.
Miksi siis pitäisi mitata tutkalla, laukooko NHL:n toiseksi paras viimeistelijä Phil Kessel kovempaa kuin maailman parhaaksi aikoinaan suitsutettu siskonsa Amanda? No, hyvin laukovat molemmat.
Lentopallossa miehet lyövät palloa parkettiin painavammin, mutta naisten otteluissa "pallo elää pidempään".
Voisiko sukupuolten välisistä pelillistä eroista löytyä se vahvuus, myyntivaltti, jolla naisten liigaotteluiden katsomoon saataisiin muitakin katsojia kuin pelaajien kavereita ja perheenjäseniä?
* * *
No, ei säälimättömyys ole yksin suomalaisten synti.
Ruotsissa mietittiin runsaat neljä vuotta sitten rahapulan yllätettyä aivan vakavissaan, että Kvinna Tre Kronoria ei olisi lähetetty koko kisoihin. Saksassa sama pohdinta käytiin Sotshin kisojen jälkeen.
Saksan puolustusministeriö oli uhannut täräyttää tuusan nuuskaksi (ei tosin ihan noilla sanoilla) koko armeijan naiskiekko-ohjelman, jos joukkue ei selviä olympiakaukalossa kuuden joukkoon. Eikä Saksa selvinnyt. Seuraukset tiedämme nyt.
Saksan naismaajoukkuetta ei nähty näissä olympiakisoissa, eikä GER-lyhennettä ole nähty myöskään vuosien 2015–17 MM-kisoissa.
* * *
Vaikka naisten jääkiekko on kuulunut olympiaohjelmaan nyt 20 vuotta, kansainvälisessä katsannossa kehitys on kulkenut koko ajan samoja latuja. Pohjois-Amerikka kulkee edellä, muut sinnittelevät perässä.
Entä sitten naiskiekkoilun lippulaiva?
Voi olla, että seuraava steppi vaatii yhä useampia aikuispelaajia Pohjois-Amerikan kapeisiin kaukaloihin. Pelaajakehitystä ei voi kuitenkaan kokonaan ulkoistaa ulkomaille niin kuin naisten koriksessa on tehty. Tarvitaan sekä vahva suomalainen sarja että vetävä väylä ulkomaille.
Ainakin tulevaisuus näyttää paljon valoisammalta kuin edellisen pronssin jälkeen. Vancouverin kolmossijan jälkeen joukkue ajelehti olympiadin kolme ensimmäistä vuotta tuuliajolla.
Irvokasta prosessia ei Mustosen edeltäjän eli Mika Pieniniemen päävalmentajanimityksen jälkeen paljon muisteltu, mutta pieni kertaus on paikallaan.
Luuta lakaisi tekijöitä sivuun, ja vasta huippuvahti Noora Rädyn julkinen avautuminen sai vipinää liiton luistimiin. Rädyn purkauksen jälkeen silloinen puheenjohtaja Kalervo Kummola tosin ehti jo julistaa, ettei Rädyllä ole enää asiaa maajoukkueeseen.
Järki kuitenkin voitti – sillä kertaa. Niin kuin seuraavallakin kerralla, kun Mustosen mustalle listalle päätynyt Räty palasi maajoukkueeseen. Ykkösvahti torjui pronssijahdissa kaikki ottelut ja jätti kahdelle muulle molarille vain treeni- ja luukkuvahdin tehtävät.
Tärkeintä oli silti se, että koko lajiyhteisöllä oli kova mitalinnälkä.
Seuraavaksi on suurennettava sitä yhteisöä. Yleisö pitää saada innostumaan sarjapeleistä, siksi lajia on opittava markkinoimaan ilman mieskiekon varjoa