Jääkiekkoa voi analysoida monesta vinkkelistä.
Ja kyllä sitä on – toden totta – viime vuorokauden aikana niin tehtykin. Keskustelu on ollut sanalla sanoen värikästä. Niin pitääkin.
Eriävät mielipiteet ja suoranaiset mottipäisyydetkin kuuluvat asiaan.
Some-keskustelut ovat oma lukunsa, tunteet vellovat valtoimenaan. Ja mitäpä niitä suitsimaan. Sana on vapaa, ja sananvapaus yksi länsimäisen demokratian isoista arvoista.
Rajoitukset ovat tarpeen korkeintaan miesten maajoukkueen väelle, joille voi suositella ennen kisoja tarjoilemaani simppeliä Twitter-ohjetta.
* * *
Likapyykin peseminen ei kuitenkaan ole ollut lähimainkaan niin rujoa kuin Venäjän osalta Sotshin viime kisoissa.
Mustanmeren maisemissa lingottiin veristä likapyykkiä sellaisilla kierroksilla, että vaikka käytössä olisivat olleet sekä päältä- että sivustaladattavat pesukoneet, valkoista ei olisi tullut edes kloriitilla.
Leijonien silloinen päävalmentaja Erkka Westerlund katseli silmät ymmyrkäisenä, kun venäläismedia grillasi Zinetula Biljaletdinovia.
Venäjälle kiekkokulta oli – lue: olisi ollut – kaikki kaikessa, mutta olympiaisäntä putosi jo puolivälierissä. Kun pieni ja sitkeä Suomi pudotti punakoneen jatkosta, venäläismedian verenhimo oli valtava.
Rujo alkuasetelma tuotti vielä raastavamman lopputuloksen. Biljaletdinov haluttiin syödä elävältä. Kirjaimellisesti.
Näin keskustelu silloin eteni:
Minkälaisen tulevaisuuden, jos sitä on, näette omalle työlleen ja valmennusryhmällenne?
– Haluaisin jatkaa, mutta se on luultavasti asia, josta joku muu päättää.
Teidän edeltäjännehän syötiin elävältä viime olympiakisojen jälkeen?
– No, syökää minut elävältä sitten. Syökää minut, niin sitten minua ei ole täällä enää.
Mutta MM-kisathan ovat tulossa?
– Niin, mutta silloin siellä on eri valmentaja, koska minua ei enää ole. Tehän olette syöneet minut.
Mutta te jäätte, ettekö?
– Kyllä, aion jatkaa elämistä.
* * *
Heräsin aamuyöllä pari tuntia ennen naisten olympiafinaalia lukemaan, kuuntelemaan ja katselemaan loputkin Leijona-jutuista. Oli syytä saada selväksi, millaisista vinkkeleistä vihkoon mennyttä olympiaturnausta on käsitelty.
Analyysien analyysi kävi hyvästä alkulämmittelystä.
Leijonien tappiota Kanadalle on ehditty kutsua "kaikkien aikojen lässähdykseksi".
Sen verran synkkä Suomi-kiekon historia on, että maalin tappio puolivälierissä ei ihan siihen riitä... mutta jos katsoo tuloksen taakse, niin olihan peliesitys kammottava. Ilmeetön, alistunut ja aneeminen, niin kuin TV5:n Tuomas Grönman tiivisti.
Elääkö Leijonien päävalmentaja kuplassa, haastoi Hesari.
Leijonat voi pelastua vain pelaajista lähtevällä kapinalla, ehdotti MTV:n Antti Rämänen.
Olen onnellinen, että Jukka Jalonen palaa Leijonien peräsimeen, kiteytti Petteri Sihvonen.
Kolmet arvokisat. Miten on mennyt? kysyi Urheilulehden Tuomas Nyholm ja jakoi jopa kahteen kertaan Jatkoajan jutun, jossa puhuttiin hyvästä pelistä ja maalinteon tehokkuudesta.
Maalipaikkojen laskeminen on sukua näiden kisojen studioasiantuntijan Alpo Suhosen takavuosien maajoukkueaikojen matematiikalle, jossa laskettiin voitettuja eriä. Siitä se lähti, erävoitoista otteluvoittoihin.
On tietenkin totta, että pelin kuin pelin pystyy paketoimaan tilastomuotoon.
Joukkuestatistiikan lisäksi pitää jaksaa lasketa pelaajakohtaisia plussia. Syöttöjen onnistumisprosentti, riistojen määrä, väliin menot, blokkaamiset, irtokiekkojen perään ryntäämiset ja itsensä likoon laittaminen... kun summa ei jää pakkaselle, lopputulos seuraa perässä.
* * *
Mitä Leijonien olympia-otteista sitten pitäisi ajatella?
Pitäisikö olla yllättynyt? Peräti pöyristynyt. Ei, ei.
World Cupin mahalasku, viime kevään MM-turnauksen nostama turbulenssi ja kahdet putkeen plörinäksi menneet nuorten MM-kisat paljastavat ehkä sittenkin oireita samasta taudista.
Suomi-kiekon suurin ongelma ei ole osaamisen puute. Videokuvaa on esimerkiksi tarjolla niin paljon kuin palvelimista jaksaa ladata. Pelaajien kaikki vaihdot seurajoukkueista voi tilata likipitäen yhdellä napinpainalluksella.
Kuka voi väittää, etteikö Suomi-kiekossa tiedettäisi, mitä menestyminen maailman huipulla vaatii?
Tietoa on paljon – ehkä jopa liikaa. Mutta ovatko johtopäätökset olleet oikeita?
Jääkiekko on pohjimmiltaan yksinkertainen peli. Avainasiat on helppo luetella:
- Tekniikka
- Taktiikka
- Fysiikka
- Henkinen puoli
Jääkiekkoliiton väki on jalostanut saman asian josssakin Vierumäen kammiossaan vielä vähän pidemmälle
- Laji
- Luonne
- Luistelu
Pylpyröiden taakse kätkeytyy paljon. Koko jääkiekko.
Toisinaan ei voi välttyä ajatukselta, että Suomi-kiekossa neliö – tai kolmen kärjen pyramidi – on vähän vinossa.
* * *
Leijonat lähtee runsaan kahden kuukauden päästä samalla taustaryhmällä Tanskan MM-kisoihin. Niitä karkeloita on vielä turha spekuloida, eikä muutama NHL-apu ei muuta isoa kuvaa mihinkään.
Sen turnauksen tulos tehdään henkisellä puolelle. Ilmeettömyys, aneemisuus ja alistuneisuus on kiskottava turkista vaikka väkisin. Hengettömyys on juuri nyt isompi uhka kuin pelitavalliset valinnat.
Jos itsekritiikki jää maalipaikkojen laskemiseksi, taktiikan toteuttamisen kehumiseksi tai pelitavallisiksi pohdinnoiksi, jääkiekon olemuksesta unohtuu se oleellinen.
Tunne.
Ilo, rohkeus, pelaamisen halu.
Ilman niitä ei ole oikein mitään. Naisleijonien pelaamisessa ja lajiosaamisessa oli varmasti puutteita, mutta kantavat rakennuspalikat olivat kohdallaan.
Jääkiekossa kaikki perustuu yrittämiseen. Vaikka olisit kuinka taitava tai hyvä, et saavuta mitään, jos et yritä. Suomi yritti inhorealistisella pelitavallaan sangen vähän. Kehonkieli viestitti väistelystä.
On syy sitten päävalmentaja Lauri Marjamäen, hänen samaa ikäpolvea edustavien adjutanttiensa tai pelaajien, yhtä faktaa on turha väistellä.
Ilman tunnetta ei tule tulosta.
Kun yrittää, laittaa itsensä peliin ja lyö kaiken likoon, silloin tappiokin on helpompi sulattaa. Voittajaa voi kunnioittaa, ja myös häviäjä voi katsoa itseään peilistä.