Elettiin vuotta 1997, kun Olli Nuotio päätti pyytää Pekka Tiiraa avukseen hoitamaan Puistohiihtojen tulospalvelua.
Tietotekninen osaaminen oli nuorella Tiiralla selkärangassa ja hiihto veressä. Pian hän huomasi osien vaihtuneen: Tiira oli vastuussa tulospalvelusta ja Nuotio oli hänen apulaisensa.
Käytännössä lukemattomat ovat ne hetket, jotka Tiira on sen jälkeen viettänyt kilpailuiden tulospalveluita pyörittäessään. Laji- tai seurarajat eivät ole kahlinneet, vaan Tiira on yhtä tuttu näky yleisurheilukentillä tai suunnistusmaastoissa kuin hiihtokilpailuiden lähtöalueellakin.
– Mä olen siinä kohtaa siirtynyt seuratyöhön, kun oma hiihtourani alkoi hiipua, Tiira kertaa.
Vastapalvelus uraa tukeneelle seuralle
Tulospalvelun pyörittämisestä luontainen seuraava askel oli Rasti-Lukon hiihtojaoston hallitukseen liittyminen. Kun hallitusvuosia oli täynnä kymmenkunta, Tiira sai käteensä jaoston puheenjohtajan nuijan.
– Se oli vastapalvelus seuralle, joka oli mun omaa uraani tukenut, Tiira toteaa.
– Sille tielle olen jäänyt. Kun omat lapset hiihtivät, seuratyöhön oli motivaatiota heidän kauttaan, mutta sen jälkeenkin se on jäänyt elämäntavaksi.
Kaiken lisäksi Tiira on hoitanut ruutunsa ilmeisen hyvin. Neljä vuotta sitten hän sai ensimmäisen tunnustuksen vapaaehtoistyöstään, kun Rauman Urheilutoimittajat palkitsi miehen vuoden seuratyöntekijänä.
Nyt titteli on sama, mutta ympäristö huomattavasti laajempi. Pekka Tiira on Suomen Hiihtoliiton vuoden seuratyöntekijä.
Palkinto jaettiin perjantaina Jyväskylässä järjestetyssä Hiihtogaalassa.
– Onhan se kivaa, kun tietää, ettei ihan turhaan ole uhrannut satoja tunteja vapaa-ajastaan vapaaehtoiseen seuratyöhön, Tiira tokaisee.
– Enhän mä kuitenkaan mitään yksin tee, vaan tämä koskee kokonaisuutena koko seuraa. Enemmän tämä kertoo koko seuran hyvästä työstä. Minä olen vain omanlaiseni kasvokuva.
Omat kädenjäljet lumitykkien kyljissä
Pekka Tiiran nimen mainitseminen saa monelle mieleen lumitykin kuvan. Hänellä on ollut monessakin mielessä merkittävä rooli siinä, että Raumalla ylipäänsä talvisin päästään hiihtämään tykkilumella.
Raumalla on nykyään kaksi lumitykkiä, mutta kumpikaan ei ole Rauman kaupungin omistuksessa, vaan molemmat ovat Rasti-Lukon omaisuutta.
Tykitysvaiheessa Tiira viettää välillä yötkin Lähdepellolla pilkkihaalarit yllään.
– Kädenjälki näkyi lumitykeissä heti alussa, ja myös jokavuotinen kädenjälki on nähtävissä, Tiira myöntää.
– Vieläkin pitäisi jotain tänä keväänä tehdä niille. Jos ei muuta niin hakea se toinen tykki parempaan talteen.
Toisen polven seuratyöntekijä
Jos on hiihtäminen Tiiralla verissä, niin samalla tavalla verenperintönä on kulkenut seuratyökin. Hänen isänsä Reijo Tiira toimi pitkään esimerkiksi Rasti-Lukon hiihtojaoston puheenjohtajana.
Tuohon aikaan Pekka Tiira ei tosin vielä osannut nähdä itseään joskus pyörittämässä urheiluseuraa – eikä välttämättä myöskään ymmärtänyt, millaisen panoksen vapaaehtoiset talkoolaiset seuraan kantoivat.
– Ei sitä 15-vuotiaana pojankloppinan osaa hahmottaa, eikä sitä odotetakaan. Tuo oma pian 15 vuotta täyttävä jääkiekkoilijani tuskin ajattelee, että tekeepäs tuo rahastonhoitaja hyvää työtä. Itsekin vielä parikymppisenä keskityin vain urheiluun, Tiira muistelee.
– Varmaan monen ajatus muuttuu, kun on itse tehnyt sitä seuratyötä. Pyyteetöntä vapaaehtoistyötähän se on.
Vapaaehtoinen seuratyö kiinnostaa yhä suomalaisia
Perinteisesti suomalainen liikunta ja urheilu on nähty vapaaehtoistyöhön perustuvana kansalaisjärjestötoimintana, joissa urheiluseuroilla ja niissä mukana olevilla ihmisillä on ollut merkittävä rooli liikunnan järjestäjinä ja organisoijina.
Edelleen se myös kiinnostaa suomalaisia. Kilpa- ja huippu-urheiluyksikön tutkimuskeskuksen julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalaisissa urheiluseuroissa toimii jopa 500 000 vapaaehtoista toimijaa. Näiden toimijoiden vuosittainen työpanos on yhteensä 50 miljoonaa tuntia.
Tosin esimerkiksi hiihdon, suunnistuksen ja yleisurheilun kaltaisissa lajeissa tyypillinen vapaaehtoinen seuratoimija on tutkimusten mukaan yli 54-vuotias.
– Mekin olemme niin pieni seura, että käytännössä kaikki tehdään talkoilla, Tiira toteaa.
– Joku ohjaaja voi saada jotain kilometrikorvauksia, mutta ei meillä ole koskaan ollut edes puolipäiväistä toiminnanjohtajaa.
Palkintona hyvä mieli
Motivaation lähteen pitää siis olla jokin muu kuin raha. Käytännössä se on lähinnä hyvä mieli.
– Kyllähän siitä omalla tavallaan hyvän mielen aina saa, vaikka välillä harmittaakin, kun jonkun asian joutuu hoitamaan ja siihen kuluu aikaa, jonka voisi vaikka itse olla hiihtämässä, Tiira kuvailee.
– Suurin palkinto on, kun näkee lapsia touhuamassa ja näkee sen ilon. Näkee, että lapset ovat innostuneina harrastamassa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.