Miia-Maija Liljaa ja Essi Mattilaa naurattaa. Kaikenlaista sitä on tullut kuuden vuoden aikana sairaanhoitajana vastaan, mutta ei sentään ennen ole tarvinnut kuunnella pulssia salibandymailalta. No, onneksi tässä lavastetaan vain valokuvaa – ja mielikuvaa – salibandya pelaavista hoitajista. Mailat voivat hyvin, ja niin naisetkin.
Salibandykentällä he ovat molemmat kuulemma vähän raskasjalkaisia vasemman laidan pelaajia, mutta sairaalanmäellä roolit ovat erilaiset. Miia-Maija Lilja vaihtoi hiljattain työpistettä terveyskeskuksen vuodeosastolta sairaalan kiireettömään vastaanottoon.
– Varmasti vielä on uutuudenviehätystä mukana, mutta olen tykännyt kyllä tosi paljon. Työ on täysin erilaista kuin osastolla, kaikki on uutta ja hienoa, ja työporukka kiva, Lilja kertoo.
Essi Mattila työskentelee kotiutustiimissä, jossa ikääntyneiden vaativien kotiutusten turvaaminen ja kuntoutumisen edistäminen ovat työn keskiössä. Hän tekee siis kotikäyntejä asiakkaiden luo ja auttaa asiakasta esimerkiksi päivittäisissä perustoimissa, lääkehoidossa ja tarvittaessa ottaa suoniverinäytteitä ja poistaa ompeleita.
– Työ on hyvin vaihtelevaa ja työporukka tosi hyvä. Tiimi on innostava, aina haluamme kehittää uutta ja parantaa toimintaamme, kehuu Mattila.
”Työvuorosta on lähtenyt kyyneleet silmissä”
Lilja ja Mattila ovat onnekkaassa asemassa, kun löytävät työstään näinkin hyviä puolia. Kaikilla hoitajilla eivät ole asiat yhtä hyvin. Haastatteluhetkellä ammattiliittojen Tehyn ja Superin hoitajat lakkoilivat kuudessa sairaanhoitopiirissä. Lakkoilu on sittemmin vaihtunut joukkoirtisanoutumisten uhkaan.
Lilja ja Mattila eivät ole olleet lakossa, mutta hengessä mukana.
– Tuen lakkoa ihan täysin. He taistelevat tavallaan meidän kaikkien puolesta, Lilja sanoo.
– Kai sen ääneen voi myöntää, että ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun osastolta työvuorosta on lähtenyt kyyneleet silmissä. On vain ollut ihan loppu, on ollut liikaa tekemistä, liikaa kaikkea. Yksi ihminen ei pysty kaikkea kantamaan, hän paljastaa.
Mailat pääsevät kuvaussession jälkeen kesäksi huilaamaan, sillä SalBan salibandykausi päättyi maaliskuun lopulla. Sairaalassa sen sijaan töitä riittää.
– Nykyisestä työstä puolet on kiireettömien puheluiden takaisinsoittoa ja toinen puolet sairaanhoitajan vastaanottoa. Aamusta, kun puhelinlinjat aukeavat, paikkakuntalaiset soittavat ihan mitä asiaa vaan: joku kysyy labravastauksia, joku lääkärinaikaa, ja sitten järjestellään. Ne soitot eivät vastaamalla lopu, Lilja kuvailee.
Lakossa ei ole kysymys vain rahasta
Tehy ja Super vaativat valtiolta yhteensä noin 300–350 miljoonan euron lisäpottia sotehenkilöstön palkkoihin, joka tarkoittaisi hoitajille Aamulehden (2.4.2022) laskelmien mukaan noin 5 000–6 000 euron palkannousua vuositasolla. Mattilan ja Liljan mielestä homma ei hierrä kuitenkaan vain rahasta ja resursseista.
– Kysymys on myös hoitajien arvostuksesta, he tiivistävät.
– Arvostuksesta esimerkiksi siihen, että hoitajat ovat vetäneet kaksi vuotta aika suuren riskin alla. Koronastahan ei tiedetty silloin alkuun juuri mitään, mitä se tekee ihmiselle, mutta hoitajat velvoitettiin töihin.
Rauman sairaala ei ole ollut kahden koronavuoden aikana pahimmassa kiirastulessa.
– Olin vielä osastolla, kun pandemia alkoi. Välillä on ollut helpompaa, välillä vaikeampaa. Koronapotilaita ei ollut koko ajan, vaan he tulivat ryppäissä. Olen sellaisessa uskossa, että isompien kaupunkien keskussairaaloissa se pahin tilanne on ollut, Lilja toteaa.
Vaikka hoitaja ei olisi ollut tekemisissä yhdenkään koronapotilaan kanssa, kuluneet kaksi vuotta ovat olleet alalla raskaita. Niin tiukka esimerkiksi hygieniasäännöstö on ollut.
– Asiakkaiden hoitaminen on raskaampaa täysissä suojavarusteissa. Jo pelkästään se, että maski on koko työpäivän kasvoilla, on yllättävän rankkaa, Mattila kuvailee.
– Käsittämätöntä, miten olympialaisissa ne naiskiekkoilijat edes suostuivat pelaamaan maskit kasvoilla.
Keskustelu alan ympärillä hämmentää
Raumalaishoitajat ovat seuranneet uutisointia huhtikuun kestäneen työtaistelun tiimoilta hämmentyneinä.
– Silmät pyöreänä on saanut lukea uutisia ja kaikenmaailman kommenttiosioita.
– Tulee sellainen olo, että tässä yritetään kääntää kansaa hoitajia vastaan, että he ovat itsekkäitä ja siksi lakkoilevat. Tuntuu hullulta, että jossain STM:ssä valmistellaan lakia lakkoilun estämiseksi, mutta ongelman ytimeen ei niinkään tunnuta etsivän ratkaisua, Lilja ja Mattila ihmettelevät.
Mikä ratkaisu olisi tai miten se syntyisi, siihen Raumalta ei löydy vastausta.
– Mä en tiedä, miten tämä tulee päättymään. Viisaammat ihmiset saavat sitä miettiä, Miia-Maija Lilja huokaa.
Harrastus ja elämäntapa, jossa ei ikää tunneta
Salibandy on Liljalle, 32, ja Mattilalle, 28, hyvää vastapainoa sairaanhoitajan työlle. Se on harrastus ja elämäntapa, he kuvailevat. Kaksi- ja kolmivuorotyötä tekevät pelaajat tarvitsevat valtakunnallisessa ykkösdivarissa työnantajalta suopeaa suhtautumista urheilemiseen.
– Hyvin harvoin on täytynyt olla treeneistä tai pelireissuilta pois. Se auttaa, kun saa suunnitella kalenteriaan, on voinut käyttää tarvittaessa lomapäivän, että on päässyt pelaamaan. Työkaverit ovat ymmärtäneet salibandyn tärkeyden ja mahdollistaneet urheilemisen ja työn yhdistämisen vuorosuunnittelussa, Mattila kiittelee.
Kun kalenteriin täyttää työn ja salibandyn, se alkaa olla aika täynnä.
– Kolmisen tuntia menee aina treenipäivinä Kauppiksella aikaa, ja turnausmuotoisessa sarjassa pelireissut ovat aina koko päivän reissuja. Kyllä siinä huokaisee, kun illalla kotona istuu sohvalle, Lilja naurahtaa.
Mutta kun koossa on kiva porukka, sitä jaksaa pelata. SalBan nuorin pelaaja Sanja Maijala on 16-vuotias ja vanhin Krista Mäkinen 36-vuotias, mutta se ei yhteistä säveltä haittaa.
– Olemme hitsautuneet niin hyvin yhteen, että vietämme vapaa-aikaakin yhdessä. Joukkueurheilu on joukkueurheilua, siinä tulee eri tavalla niin läheiseksi. Kyllä mä ainakin viihdyin nuorten kanssa ja luulen kuuluvani jengiin, Lilja naurahtaa.
Uusi Divari siintää horisontissa
SalBan nais- ja tyttötoiminta on kehittynyt viimeisen 10 vuoden aikana ryminällä. Naisten edustusjoukkue on noussut koputtelemaan kolmosdivarista jopa liigaportteja, ja tyhjästä pystyyn polkaistu tyttöpolku tuottaa ensi kaudella jo A-tyttöjen joukkueen.
Päättyneellä kaudella SalBa ylsi naisten ykkösdivarin lohkonsa kakkoseksi ja yllättäen liigakarsintojen ensimmäiseen vaiheeseen asti. Kausi päättyi lopulta ristiinkarsinnoissa Haukiputaan Heittoa vastaan ennen varsinaisen liigajoukkueen kohtaamista, mutta sekin oli raumalaisille hieno huipennus.
– Ehkä valmennuksellakin oli onnistumiseen joku pieni sivuvaikutus. Salosen Jesse on tehnyt hyvää duunia. Hänen avovaimonsa Elliina Lähteenmäki pelaa joukkueessa, joten Jesse on varmaan jo katsomossa aika monta vuotta koonnut mielessään pelikirjaa.
Kaudeksi 2023–24 naisten sarjajärjestelmä on muuttumassa. A- ja B-liigoista supistetaan yksi F-liiga, ja sen alle perustetaan miesten tapaan yksi valtakunnallinen Divari. Siinä olisi SalBan naisille seuraava tiukka porras kiivettäväksi.
– Olisihan se hieno tilanne, jos seuran molemmat edustusjoukkueet pelaisivat niin sanotusti pääsarjassa. Siinä olisi junioreille polku, mitä tavoitella, Lilja ja Mattila sanovat
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.